torstai 18. elokuuta 2011

Ensimmäisten viikkojen kokemukset


Tavaralakkoa on nyt takana reilut pari viikkoa. Helpotuksekseni voin kertoa, että alku on sujunut vaikeuksitta. Suurempia houkutuksia ei ole tullut vastaan, kun en ole juuri luuhannut kaupoissa, vaan käynyt vain nopeasti tekemässä ruokahankintoja (melko vapauttavan tuntuista, muuten!). Olen silti pari kertaa ollut seurana pikaisilla vaateostoksilla ja kulkenut usein ostoskeskusten halki esim. matkalla töihin, kotiin tai ruokakauppaan, joten jos olisin täysin toivoton tapaus, repsahduksiin olisi jo tarjoutunut tilaisuuksia.

Sain itse asiassa vinkin, että jos lakkoilu tuntuu liian helpolta, täytyy varta vasten lähteä kiertelemään kauppoja ja altistaa itsensä ostoyllykkeille – siinähän oma järkkymättömyys vasta testattaisiin... Varsinkin kun kaupoista tuntuu eniten löytyvän kaikkea välttämätöntä ostettavaa aina silloin, kun ei aio eikä halua eikä ole varaa ostaa mitään. Mietin itsekin, että jos lakkoilu tuntuu kovin vaivattomalta, pitää viimeistään puolivälissä kiristää sääntöjä tai muulla tavoin lisätä vaikeusastetta. Eihän lakkoon muuten saa mitään itsensä kanssa kamppailemisen ja itsekieltäymyksen meininkiä! Paitsi että kyse voi sitten olla vain siitä, että tarpeettomasta ostelusta on oikeasti helppo kieltäytyä, jos vain vähän miettii ja kyseenalaistaa omaa kulutuskäyttäytymistään.

Lähellä lakosta lipeämistä olen kyllä ollut pari kertaa. Ensin olin vähällä ostaa kaupasta virkkuukoukun, jonka kokoista minulla ei vielä ole (tosin onneksi projektiin, jonka sittemmin hylkäsin), kunnes mieleeni juolahti että virkkuukoukkukin on tavara. Toinen kerta oli hivenen kinkkisempi. Minulla oli tarjous, jolla sai Espoo Cinéen kaksi elokuvalippua yhden hinnalla sekä festivaalien ohjelmakirjan. Meinasin ottaa mukaani lippujen lisäksi myös katalogin, mutta tajusin että a) en tarvitse sitä mihinkään b) se päätyisi vain paperinkeräykseen ja c) se sotii täysin tavaralakkoani vastaan, sillä kaupanpäällinen ei ole lahja. Erityisesti viimeinen kohta täytyy pitää vastaisuudessakin mielessä – there's no free lunch, ja sitä rataa. Olen myös ostanut divarista yhden kirjan, mutta se oli synttärilahja miehelleni, ja sellaisena sääntöjen mukaan hyväksyttävä. Omatuntoa alkoi silti kolkuttaa, ja tämän sääntökohdan muuttamista pitänee harkita – tai ainakin täytyy tarkkaan harkita ostolahjojen hankkimista, ostipa ne sitten divarista tai Stockalta. (Lahjoista muuten luvassa pohdintaa myöhemmin.)

Helpon alun jälkeen on kyllä kiinnostavaa nähdä, törmäänkö jatkossa suurempiin haasteisiin ostamattomuudelle. Onko tavaroiden ostamisen lopettaminen ja vanhojen tavaroiden karsiminen pelkästään vaivatonta ja vapauttavaa, vai tuleeko vastaan kriisejä ja luopumisen tuskaa?

Jos hyväksytään aiemmin esillä ollut ajatus, että omaisuus kahlitsee, niin ”vaarallisia”, koukuttavia tavaroita eivät niinkään ole lapsuuden lelut tai rakkailta saadut lahjat, joista aiemmin kirjoitin. Eivät tietysti myöskään kodinkoneet tai kasvottomat käyttöesineet. Jos pesukone hajoaa, suren vaivaa ja rahanmenoa, mutta itse pesukoneeseen minulla ei ole tunnesidettä. Itse asiassa sen ääni (meillä on siis puhuva pesukone!) ärsyttää: ”pesuohjelma on valmis, voit poistaa pyykit rummusta!” Toki kotiaan voi ryhtyä kilpavarustelemaan ja täyttää sen mitä moninaisimmilla vekottimilla: leipäkoneilla, kuivausrummuilla, ilmankostuttimilla, robotti-imureilla... Minun kukkarolleni kodinkoneet kävisivät kuitenkin liian kalliiksi, ja suurin osa niistä on myös niin isoja, ettei niille kerta kaikkiaan ole tilaa kodissani.

Niinpä tavaralakkoani uhkaavat pahemmin aivan muunlaiset asiat. Sellaiset, joita en vielä omista ja joilla ei näin ollen ole minulle muuta merkitystä ja sisältöä kuin potentiaalinen tuleva merkitys ja sisältö. On petollista, kun näkee kaupassa myynnissä jotain syystä tai toisesta houkuttelevaa ja tämän houkutuksen inspiroimana keksii ko. hyödykkeelle merkityksen, jota sillä ei pelkkänä materiana ole. Esimerkiksi: tämä vaate täydellistää vihdoin tyylini ja vaatekaappini, tässä olen vihdoin täysin minä. Tai: tämä esine viimeistelee kotini sisustuksen valmiiksi. Tai: tämän laukun kanssa matkustan maailman ääriin. Tai: tällä joogamatolla opettelen taaksetaivutuksen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Yhtäkkiä tunteekin jo pakottavaa tarvetta marssia kassalle kyseinen tavara kainalossa ja poistua kaupasta vähän onnellisempana, vähän täydellisempänä.

Mutta tosiasiassa koti ei muutu täydelliseksi, eikä oma vaatekaappi, eikä oma persoona... Todella Tärkeät Tavarat valikoituvat lopulta sattumanvaraisesti, eikä niitä voi valita ennalta kaupassa. Ainakaan niitä eivät osoita tavaratalojen katalogit tai kauppakeskuksen kuulutukset. Usein joku ostohetkellä olennaiselta tuntunut paljastuu myöhemmin merkityksettömäksi ja ylimääräiseksi. Juuri tässä kai piilee osasyy siihen, miksi tekee mieli ostaa aina uutta. Edelliset hankinnat eivät sittenkään tehneet elämästä täydellistä ja valmista, eivätkä ne kätkeneetkään syvempää sielua pintamateriaalinsa alle – mutta ehkäpä tämä seuraava ostos osoittautuu joksikin erityiseksi, siksi viimeiseksi puuttuvaksi palaseksi?! Näin ei tietenkään ikinä käy, vaan suurin osa ostetuista tavaroista jää tyhjäksi tunteesta ja niiden kaupassa kuiskima lupaus toteutumatta.

* * *

Olen syyskuun alkuun asti työmatkoilla, joten bloginpidossakin on todennäköisesti pieni tauko.

Jos iskee eroahdistus tavaralakosta, voi sillä välin tutustua internetin muihin vastaaviin hankkeisiin – en ole lakossani yksin enkä valitettavasti voi ottaa itselleni kunniaa koko ajatuksen keksimisestä. Tässä muutama (jo päättynyt tai edelleen käynnissä oleva) tavaralakon sukulainen:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti