sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Itse tehtyä

Toissapäivänä perjantaina oli viimeinen palkkapäivä kuukausiin, jolloin sain vielä shoppailla luvan kanssa. Saldona oli yksi kirja, farkkuhame ja kangasta pariin tulevaan ompeluprojektiin (raportoin myöhemmin mitä niistä tulee, jos mitään).

Lakon säännöissähän mainitsin, että vaatekaappia saa lakon aikana täydentää itsetehdyillä vaatteilla. En ole pitkään aikaan ommellut mitään isompaa, mutta jo ennen ostolakkoajatuksen kirkastumista olin päättänyt kokeilla tehdä pari hametta syksyksi. Viime vuosina on tullut ommeltua lähinnä hedelmäpusseja, verhokankaita ja lyhennyksiä housuihin, joten saa nähdä tuleeko hameista muuta kuin itkua ja hampaiden kiristystä. Sormet kuitenkin syyhyävät jo - aina syyspuolella vuotta iskee kova hinku tehdä käsitöitä, ja ensi alkuun aion yrittää tyydyttää himoa ompelemalla. Ilmojen kylmetessä kuvaan astunevat neulakintaat, kaulaliinat, pipot ynnä muut vastaavat.

Suurin osa jokasyksyisessä käsityövimmassa tekemistäni tuotoksista on päätynyt käyttöön, eli niistä on ollut tekemisen ilon lisäksi myös hyötyä. Toisaalta omatekoisiin vaatteisiin ja tavaroihin sisältyy aina hutiin menemisen riski: niistä tuleekin vähän nukkavieruja ja liian kotikutoisia. Itse tehdyllä on kuitenkin itseisarvoa, eikä sitä raski heittää pois tai kierrättää yhtä surutta kuin ostotavaraa. Niinpä se päätyy helposti vaatehuoneen täytteeksi ja osaltaan vain lisää turhan tavaran määrää. Voin vain kuvitella millaisia hankaluuksia aiheutuu pienten lasten vanhemmille, jotka saavat silmäteriensä hellyyttäviä mutta käyttökelvottomia kätten tuotteita joka joulu, syntymäpäivä ja isän-/äitienpäivä. Säilytystilasta olisi huutava pula, millään ei kehtaisi käyttää, muttei myöskään hentoisi heittää pois... :D

Vaikka omatekoisilla vaatteilla tai esineillä on tässä nykyisessä valmistuotteiden tavarataivaassamme automaattisesti tunnearvoa niihin käytetyn ajan ja ajatuksen takia, omin käsin voi valmistaa myös tarpeetonta ja ylimääräistä roinaa. Kävin puolisentoista vuotta sitten kurssin, jolla opeteltiin tekemään koruja lasihelmistä ym. helyistä. Kurssin jälkeen kävin henkistä kamppailua siitä, ostaisinko itselleni koruntekoon tarvittavat perusvälineet. Mitä järkeä olisi hankkia työkaluja, joiden avulla valmistetaan jotain niin turhaa? Mutta jos itsetehdyt korut ovat sieviä ja mieluisia ja jos niistä tulee hyvä mieli, ovatko ne turhia? Mitä vikaa on kauniiden vaikkakin tarpeettomien tavaroiden tekemisessä ja omistamisessa? Päädyin lopulta ostamaan tärkeimmät koruntekovälineet, ja olen käyttänyt niitä muutaman kerran. Pääosan ajasta ne seisovat tyhjän panttina, mutta toisaalta myöskään oma korulippaani sen paremmin kuin perheenjäsenteni tai ystävieni vastaavat eivät ole tulvillaan valmistamaani rihkamaa. Siis loppu hyvin, kaikki hyvin?

Käsitöiden tekeminen on ihanaa ja palkitsevaa puuhaa, joka parhaimmillaan synnyttää kestäviä ja ainutlaatuisia lopputuloksia. Tällaisia ovat vaikkapa isoisäni tekemä keinuhevonen tai anoppini pojalleen neuloma the Prodigy -villapaita. Toisinaan taas tuntuu, että itse tekemällä syntyy pelkkää pölyä keräävää roskaa: rumia ovikransseja, huonosti istuvia hameita, muotopuolia villasukkia... Parhaat ja pitkäikäisimmät itse tehdyt asiat ovat yleensä lähtöisin taitavista ja kokeneista käsistä, mutta taitojen karttuminen taas edellyttää pieleen menneitä harjoituskappaleita, eli juuri näitä pölynkerääjiä. Tavaralakkoni aikana pyrin siihen, että jos/kun teen käsitöitä tms. väkerryksiä, pyrin harkitsemaan huolella, kenelle ja mihin käyttöön mikäkin tuotos on tulossa, ja käyttämään valmistamiseen niin paljon aikaa ja vaivaa, ettei maanantaikappaleita pääsisi syntymään oman tai lähipiirini kaappien täytteeksi.

Lisäksi lupaan ennen uusien tarveaineiden ostamista kaupasta penkoa kodin nurkkiin kertyneet lanka-, kangas- ym. varannot ja harkita, josko ne olisivat hyödynnettävissä. Liian usein kankaiden ja lankakerien rippeet päätyvät jämäeriksi, joista voisi muka joskus vielä tehdä jotain muttei kuitenkaan koskaan tee. Ja vaikka lankaa, kangasta tms. jäisi kerralla yli vain vähän, vuosien saatossa nämä ylijäämävarannot ennättävät kasvaa yllättävän suuriksi. Suositeltavaa on mielestäni myös kierrätysmateriaalien käyttö. Viime jouluksi kokeilin tehdä verkkokasseja sipuleille tai hedelmille vanhoista VHS-nauhoista, mutta hylkäsin hankkeen kun lopputulos oli pahimman luokan sekundaa, ja sitä paitsi nauhan natina virkatessa oli todella piinaavaa... Onneksi kierrätysmateriaaleiksi voi lukea myös esimerkiksi vanhat verhokankaat ynnä muut videonauhaa työstöystävällisemmät aineet.

Suhtaudun muuten vähän ristiriitaisesti yrityksiin, jotka myyvät kierrätysmateriaaleista valmistettuja tuotteita. Arvostan kyllä toiminta-ajatusta, että roskasta tehdään käyttötavaraa, ja ymmärrän, että materiaalien muokkaaminen käsityönä on kallista. Minun on silti vaikea ymmärtää, miksi käytöstä poistettu Suomen armeijan kaasunaamarilaukku maksaa Globe Hope -painatuksella 41 euroa mutta pelkän alkuperäisen tornilogon kanssa Varustelekasta ostettuna kolmisen euroa. Vielä vähemmän perustan siitä, että usein roskasta tehdään uutta roskaa: avaimenperiä, heijastimia, rintakoruja ynnä muuta vekkulia ja hyvännäköistä mutta yhtä kaikki turhaketta, jota myydään pikkupuodeissa ja myyjäisissä kovaan hintaan. Samalla esitetään sekä myyjän/valmistajan että ostajan tekevän todellisen ekoteon ja lykkäävän maailman hukkumista roskaan, vaikka tosiasiassa rojun määrä pysyy samana: roskan joutumista kaatopaikalle vain lykätään siksi aikaa, kun se lojuu ostajan kotona. Kuviossa ahdistavinta on juuri se, että leikitään, että kuluttaminen voisi olla ekologista. Kuluttaessaan voi kyllä tehdä ekologisesti enemmän tai vähemmän kestäviä ratkaisuja, mutta pelkään, että näitä kierrätystuotteita käytetään usein pelkkänä tekosyynä saada ostaa uutta tavaraa – siis ostamisen viherpesuna.

Olisiko sitten hyödynnettävissä olevien materiaalien kärrääminen kaatopaikalle parempi ratkaisu? No ei tietenkään. Eikö muka ole parempi, että roskavuoria pienennetään vaikka sitten lisää turhaa tavaraa valmistamalla? Onpa kai. Ja eikö muka käsityön tekijän pidä saada työstään kunnon korvaus? Pitää toki. Mutta minä henkilökohtaisesti haluaisin saada tietokoneen näppäimistä valmistetun avaimenperän kaverini omine käsineen askartelemana tai kaasunaamarilaukun kummilapseni kämmenenjäljillä koristeltuna. Olisivathan ne silloin itsetehtyjä: rakkaudella, ajalla ja ajatuksella valmistettuja!

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Säännöt

Tarvitsen tavaralakolleni säännöt. Ihan samaan tapaan kuin vaikka suklaalakossa oleva joutuu pohtimaan, koskeeko kielto vain suklaamakeisia vai saako esimerkiksi suklaakakkua syödä tai kaakaota juoda. Tai esimerkiksi Prykmestarin suklaalla maustettua pääsiäisolutta tai Young'sin Double Chocolate Stoutia. Ennen kuin jano yltyy sietämättömäksi, palataan itse asiaan.

SÄÄNNÖT:
  1. En osta itselleni mitään uutta tavaraa aikavälillä 1.8.2011-31.3.2012. Pannassa ovat siis esimerkiksi vaatteet, kirjat, levyt, pelit ynnä muu mahdollinen roina.
  1. Elämykset, harrastukset, erilaiset aineettomat hankinnat ovat sallittuja: kurssit, sarjakortit harrastuksiin tai elokuviin, museoiden pääsyliput, keikka- tai leffaliput, ravintolakäynnit (muttei sitten mitään happy mealeja), jne.
Tarkennuksia:
  1. Ruokaa, juomaa, saippuaa, WC-paperia, pyykinpesuainetta jne. päivittäistavaraa saa ostaa. Loppuun kulutetut kosmetiikkatuotteet (naamarasva, ripsiväri) saa korvata uudella.
  2. CD-levyä ei saa ostaa, mutta musiikkia saa ladata sähköisessä muodossa. Elokuvia saa vuokrata, myös DVD:llä.
  1. Uutta ei saa ostaa, mutta itse saa tehdä. Taidanpa siis kirjoittaa menestysromaanin! Tai ehkä kuitenkin ompelen ensin vaikka hameen. Kankaita ja lankoja saa ostaa käsitöitä varten uutena (tosin Kierrätyskeskuksen yms. vastaavien kangasvalikoimiin olisi suotavaa tutustua ensin).
  1. Alusvaatteiden ja sukkien hankkiminen on sallittua, jos vanhat menevät rikki eikä kaapissa ole ehjiä tilalle.
  1. Rikki menneet käyttöesineet tai työvälineet (esim. vispilä, pesukone, lenkkarit, sadetakki, kännykkä), joita ei pysty korjaamaan, saa korvata uudella, paitsi jos niitä on jo ennestään useita. Suositeltavaa olisi tosin selvittää mahdollisuus ostaa tilalle käytetty ja kierrätetty tavara. Erittäin kannatettavaa on myös tavaroiden lainaaminen, jolleivät ne ole jokapäiväisessä kulutuksessa.
  1. Muilta saa ottaa vastaan lahjoja, vaikka ne olisivat uutta, käyttämätöntä tavaraa. Tätä sääntöä ei kuitenkaan saa käyttää keinona kiertää ostamattomuusperiaatetta.
  1. Poikkeamat näistä periaatteista tulee tehdä, Compactia siteeratakseni, omaa sydäntä kuunnellen. Lupaan myös tunnustaa mahdolliset hairahdukset julkisesti blogissa.
Poikkeuksia (koska vasta ne vahvistavat säännön):
  1. Tarvittaessa aion ostaa väitöskirjaprojektin edellyttämää kirjallisuutta, mutta kirjojen on tällöin oltava todella tärkeitä työn etenemiselle. Tällaiset hankinnat teen ensisijaisesti divareista.
  1. Aion luistaa lakosta marraskuun lopussa Intian-matkalla ja ostaa muutaman (max. 5) uuden Bollywood-elokuvan DVD:llä. Joo, Hakaniemestä saa vuokrata. Ostan silti.
  1. Jos välttämättä tarvitsen jonkun vaatteen, jota minulla ei ennestään ole ja jota en osaa itse tehdä, sellaisen saa ostaa käytettynä tai teettää (siis jos esim. saan kutsun Linnan juhliin ;).
Sääntöihin tulee matkan varrella mitä todennäköisimmin muokkauksia, lisäyksiä ja lisätarkennuksia joko omien kokemusteni tai saamieni kysymysten ja kommenttien myötä. Näillä pannaan kuitenkin projekti käyntiin!
Ennalta käsin oletan, että suurimmiksi haasteiksi muodostuvat:
  • Kirjat. Siis kuukausikaupalla ostamatta yhtään uutta kirjaa?! Uutuuksia saa jonottaa kirjastossa iän kaiken, eikä Ellunkaan hylly ole täysin kattava. Paitsi hmmm... Montakohan lukematonta kirjaa joko kaupungin tai Ellun kirjastossa vielä odottaa? Entäpä omassa kirjahyllyssä? Tai muiden kavereiden?
  • Vaatteet. Eniten ahdistusta omassa kulutusjuhlassani herättää kummallinen tarve ostaa silloin tällöin joku uusi vaate. Kaappi kun olisi jo ennestään pullollaan kivoja vaatteita joista kuitenkin käytän säännöllisesti vain murto-osaa. Toivon, että osoittaudun surkeaksi ompelijaksi enkä itse tehtyjen vaatteiden avulla saa kokonaan kierrettyä lakkoa uusien vaatteiden hankkimisesta. Jos hanke herättää sisälläni uinuvan räätälimestarin, harkitsen ja tarvittaessa muokkaan sääntöä nro 5.
  • Matka”muistot”. Lähikuukausien aikana olen matkustamassa Roomaan, Amsterdamiin ja Intiaan sekä työmatkalle Tartoon ja mahdollisesti Lontooseen. En osta matkoilta sormustimia, tuhkakuppeja tai shottilaseja, mutta yleensä reissusta tarttuu silti mukaan jotain pientä. Tai Intiasta jotain vähän isompaa, tai enemmän... Syksyn reissulla törmään satavarmasti joka paikassa pikkupuoteihin, jotka ovat täynnä paikallisten naisten käsityönä tekemiä huiveja, laukkuja, koruja ja muita ihanuuksia, joita ostamalla voi samalla tukea yhteisön toimeentuloa ja hyvinvointia. Kaikki voittavat, paitsi tavaralakkoilija. Onneksi suurin osa kaupustelusta Intiassa on niin raivostuttavaa, että sitä haluaa kaikin keinoin vältellä, ja tähän tavaralakko tarjoaa oivan lisäsyyn. Vaikka olen kyllä aina halunnut kurnuttavan puusammakon, rummut, oudon kankaankirjontahärpäkkeen ja mitä näitä nyt on. NOT.

Barrikadeille! Tavaralakko alkaa.

Olen päättänyt olla maanantaista 1.8.2011 alkaen ostamatta itselleni mitään uutta tavaraa kahdeksaan kuukauteen eli 31.3.2012 asti.

Hankkeen taustalla on oma väliin yltyvä, väliin laantuva ahdistukseni omistamastani tavaramäärästä. Ajatus alkoi orastaa luettuani 2011 kesällä Riikka Venäläisen kirjoituksen (Helsingin Sanomat 21.6.2011), jossa hän kertoi olleensa vuoden hankkimatta itselleen yhtikäs mitään ja valvoneensa tiukasti myös muiden hankkimien fyysisten esineiden tuomista kotiinsa. Pään perukoilla itänyt idea sai sysäyksen kohti käytännön toteutusta Anu Silfverbergin ”esseehköstä” Rikas vai köyhä (tekstikokoelmassa Luonto pakastimessa, Teos 2011), jossa hän kuvasi puolivuotista pakon sanelemaa ostoslakkoa ja uuden elämäntavan herättämää iloa. Lopullisena sinettinä toimi sanfranciscolainen Compact-liike, joka pyrkii yksinkertaistamaan elämää ja vähentämään kulutusta. Sen blogista sain suuntaviivoja säännöille, joita tavaralakossani väistämättä tarvitsen.

En näet aio vaipua askeesiin, pelastaa maailmaa tai tehdä muutakaan sankarillista. Haluan ainoastaan olla yhden talven yli ostamatta itselleni uutta tavaraa entisten jatkoksi. Tarkoituksenani on sulatella vuosien saatossa kertynyttä tavaraähkyä ja tavoitteenani on oppia arvostamaan – ja käyttämään – sitä mitä minulla jo on jatkuvan uuden haalimisen sijaan. Kotini on täynnä kirjoja, vaatteita, pelejä, levyjä ynnä muuta roinaa, josta suurinta osaa käytän vain harvoin tai en koskaan. Silti varsinkin palkkapäivinä herää vastustamaton tarve ostaa jotain uutta. Mistä tämä tarve saada aina lisää oikein kumpuaa? Voiko sitä vastaan taistella ja opetella ostamaan vain tarpeen, ei mieliteon perusteella? Onko tavaranostolakko kamalaa kärvistelyä, ovelaa kikkailua kiertoteiden keksimiseksi, vai kenties vapauttava ja voimauttava kokemus?

Eräs tarkentava huomautus on tehtävä: en aio lopettaa kuluttamista vaan vähentää (ainakin väli-, mutta toivottavasti myös pitempiaikaisesti) tavaroiden ostamista. En siis pääse kehuskelemaan itsekieltäymyksellä, sillä en joudu luopumaan monestakaan asiasta, jotka olisivat minulle oikeasti tärkeitä: harrastuksista, satunnaisista leffa- ja ravintolakäynneistä jne. Projektini ei myöskään ole pääasiassa ympäristön- tai ilmastonsuojelullinen teko. Se ei ehkä ole erityisen epäekohenkinen, mutta jos haluaisin ryhtyä yhden naisen maailmanparannusmissioon, vähentäisin radikaalisti kaikkea kulutustani ja muuttaisin korpeen sähköttömään omavaraistalouteen (tai jotain).

En usko, että immateriaalinen kulutus olisi aina ja väistämättä sen ympäristöystävällisempää tai muullakaan tavoin suotavampaa kuin tavaran hamstraaminen. Miksi ”itsensä palkitseminen” palkkapäivänä drinkillä olisi olennaisesti parempi valinta kuin uuden vaatteen ostaminen? Tai elokuvissa käynti Tennispalatsissa pienempi paha kuin kirjan ostaminen? Taannoin uutisoitiin, että juuri tämänkaltaisten palveluiden kulutus tekee kaupunkilaisesta elämänmuodosta saastuttavaa. Puhumattakaan ehkä suurimmasta intohimostani, matkustamisesta, josta en myöskään joudu tavaralakkoperiaatteitani noudattamalla luopumaan.

En siis voi – valitettavasti – sanoa ryhtyväni tavaralakkoon ekologisista syistä. Kyseessä on oma henkilökohtainen projektini, jossa kamppailen omia tuhlaamistarpeitani ja ympäristön ostokiihokkeita vastaan. Toivon mukaan opin seuraavien kuukausien aikana jotain itsestäni ja siitä tavarataivaasta, jossa elän. Jos olet kiinnostunut kuulemaan siitä, miten hanke etenee ja millaisia ilon, epätoivon tai kukaties mitäänsanomattomuuden tunteita sen aikana koen, olet tervetullut seuraamaan Tavaralakko-blogiani!