Olen päättänyt olla maanantaista 1.8.2011 alkaen ostamatta itselleni mitään uutta tavaraa kahdeksaan kuukauteen eli 31.3.2012 asti.
Hankkeen taustalla on oma väliin yltyvä, väliin laantuva ahdistukseni omistamastani tavaramäärästä. Ajatus alkoi orastaa luettuani 2011 kesällä Riikka Venäläisen kirjoituksen (Helsingin Sanomat 21.6.2011), jossa hän kertoi olleensa vuoden hankkimatta itselleen yhtikäs mitään ja valvoneensa tiukasti myös muiden hankkimien fyysisten esineiden tuomista kotiinsa. Pään perukoilla itänyt idea sai sysäyksen kohti käytännön toteutusta Anu Silfverbergin ”esseehköstä” Rikas vai köyhä (tekstikokoelmassa Luonto pakastimessa, Teos 2011), jossa hän kuvasi puolivuotista pakon sanelemaa ostoslakkoa ja uuden elämäntavan herättämää iloa. Lopullisena sinettinä toimi sanfranciscolainen Compact-liike, joka pyrkii yksinkertaistamaan elämää ja vähentämään kulutusta. Sen blogista sain suuntaviivoja säännöille, joita tavaralakossani väistämättä tarvitsen.
En näet aio vaipua askeesiin, pelastaa maailmaa tai tehdä muutakaan sankarillista. Haluan ainoastaan olla yhden talven yli ostamatta itselleni uutta tavaraa entisten jatkoksi. Tarkoituksenani on sulatella vuosien saatossa kertynyttä tavaraähkyä ja tavoitteenani on oppia arvostamaan – ja käyttämään – sitä mitä minulla jo on jatkuvan uuden haalimisen sijaan. Kotini on täynnä kirjoja, vaatteita, pelejä, levyjä ynnä muuta roinaa, josta suurinta osaa käytän vain harvoin tai en koskaan. Silti varsinkin palkkapäivinä herää vastustamaton tarve ostaa jotain uutta. Mistä tämä tarve saada aina lisää oikein kumpuaa? Voiko sitä vastaan taistella ja opetella ostamaan vain tarpeen, ei mieliteon perusteella? Onko tavaranostolakko kamalaa kärvistelyä, ovelaa kikkailua kiertoteiden keksimiseksi, vai kenties vapauttava ja voimauttava kokemus?
Eräs tarkentava huomautus on tehtävä: en aio lopettaa kuluttamista vaan vähentää (ainakin väli-, mutta toivottavasti myös pitempiaikaisesti) tavaroiden ostamista. En siis pääse kehuskelemaan itsekieltäymyksellä, sillä en joudu luopumaan monestakaan asiasta, jotka olisivat minulle oikeasti tärkeitä: harrastuksista, satunnaisista leffa- ja ravintolakäynneistä jne. Projektini ei myöskään ole pääasiassa ympäristön- tai ilmastonsuojelullinen teko. Se ei ehkä ole erityisen epäekohenkinen, mutta jos haluaisin ryhtyä yhden naisen maailmanparannusmissioon, vähentäisin radikaalisti kaikkea kulutustani ja muuttaisin korpeen sähköttömään omavaraistalouteen (tai jotain).
En usko, että immateriaalinen kulutus olisi aina ja väistämättä sen ympäristöystävällisempää tai muullakaan tavoin suotavampaa kuin tavaran hamstraaminen. Miksi ”itsensä palkitseminen” palkkapäivänä drinkillä olisi olennaisesti parempi valinta kuin uuden vaatteen ostaminen? Tai elokuvissa käynti Tennispalatsissa pienempi paha kuin kirjan ostaminen? Taannoin uutisoitiin, että juuri tämänkaltaisten palveluiden kulutus tekee kaupunkilaisesta elämänmuodosta saastuttavaa. Puhumattakaan ehkä suurimmasta intohimostani, matkustamisesta, josta en myöskään joudu tavaralakkoperiaatteitani noudattamalla luopumaan.
En siis voi – valitettavasti – sanoa ryhtyväni tavaralakkoon ekologisista syistä. Kyseessä on oma henkilökohtainen projektini, jossa kamppailen omia tuhlaamistarpeitani ja ympäristön ostokiihokkeita vastaan. Toivon mukaan opin seuraavien kuukausien aikana jotain itsestäni ja siitä tavarataivaasta, jossa elän. Jos olet kiinnostunut kuulemaan siitä, miten hanke etenee ja millaisia ilon, epätoivon tai kukaties mitäänsanomattomuuden tunteita sen aikana koen, olet tervetullut seuraamaan Tavaralakko-blogiani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti