tiistai 21. helmikuuta 2012

Dopamiinia, dopamiinia

Eilen olin pitkästä aikaa harrastamassa oikeaa kunnon shoppailua tunnin-parin verran 12-vuotiaan siskontyttöni ja toisen siskoni seurana heidän perinteisellä jokakeväisellä ”humputtelureissullaan”. Esiteiniltä eivät shoppailuenergia ja -into ihan hetkessä lopu, ja siskontyttö kauhistelikin omaa ostoslakkoani ja oli sitä mieltä, ettei mitenkään itse pystyisi samaan. Shoppailusta kun tulee hyvälle mielelle, ja jotain saatuaan ei voi lopettaa vaan haluaa saada vielä jotain lisää.

Me tädit pyörittelimme vähän silmiämme jälkimmäiselle kommentille, mutta myönnettäköön, että tunne on kyllä itsellekin tuttu. Shoppailu toimii toisinaan mainiona mielialan kohottajana: sillä voi joko palkita itsensä arjen keskellä tai siitä voi saada lohtua ja piristystä ärtymyksen ja ankeuden keskellä.

Shoppailu koukuttaa, koska se saa aivot erittämään dopamiinia, ”mielihyvähormonia” – ihan samaan tapaan kuin muutkin pahamaineiset koukuttajat kuten suklaa, kahvi, alkoholi, tupakka tai (muut) huumeet. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mielihyvän tunteen syntyminen ei edellytä varsinaista ostamista, vaan se liittyy nimenomaan ostoajatuksella leikittelyyn ja houkuttelevan hankinnan harkitsemiseen. Ikkunaostoksilla käymisestä voi siis saada yhtä paljon mielihyvää kuin tosiasiallisesta tuhlaamisesta.

Itse asiassa kaupanteon konkretisoituminen saattaa jopa murentaa mielihyvän ja aiheuttaa katumuksen tunteita, kun dopamiinin eritys lakkaa ja aivojen kemikaalihumala laskee. Olennaista on kutkuttava tunne ennen päätöksentekoa ja toimintaan ryhtymisestä; (ostos)mahdollisuuden realisoituminen tappaa mielenkiinnon ja huomio suuntautuu jo seuraavaan mahdolliseen mielihyvän lähteeseen. Juuri tästä syystä shoppailu tuottaa vain väliaikaista iloa eikä pysyvää tyydytystä. Kiinnostavaa on, että lyhytkin pysähdys tai epäröinti matkalla kassalle vähentää dramaattisesti ostoksenteon todennäköisyyttä. Tuumaustauko päästää järjen äänen kuuluville dopamiinihuuman takaa ja auttaa harkitsemaan ostoksen tarpeellisuutta paremmin.

Ostoslakkoni terävin kärki suuntautuu juuri turhanpäiväiseksi ja hölmöksi kokemaani mielialashoppailua vastaan. Edellä esitetyn valossa tuntuu siksi järkevältä idealta yrittää aina jatkossa  pitkittää ostosten tekoa ja venyttää ostopäätöstä mielellään ainakin yön yli. Hetken harkinta-aika on jo aiemmin osoittautunut hyväksi keinoksi hillitä ostointoa, mutta nyt voisin omaksua aikalisän pitämisen tietoisemmaksi periaatteeksi.

Shoppailun mielialavaikutukset olivat mielessä siskontytön intoilun lisäksi siitä syystä, että viikko on jostain syystä käynnistynyt vähän myrtyneellä mielellä. Piristystä pitäisi tietysti hakea liikunnasta, plaah, mutta enemmän houkuttaisi joku vähemmän itsekuria vaativa piriste, kuten ostoksilla käyminen tai suklaan syöminen.

Sanotaan, että sokerinhimosta pääsee irti kun vain pidättäytyy syömästä sokeria tarpeeksi pitkään. Voi olla, mutten ainakaan itse ole selvinnyt repsahtamatta toisinaan herkkuihin. Ostoslakko on kyllä toiminut saman kaavan mukaisesti: shoppailuhalut ovat lakon myötä merkittävästi vähentyneet ja toivon, että asennoitumiseni ostoksilla käyntiin on muuttunut pysyvästi: aion tulevaisuudessa shoppailla vähemmän, harkitsevammin ja ennemmin tarve- kuin mielialalähtöisesti. Ajoittaisesta suklaan syömisestä minulla ei sen sijaan ole aikomustakaan opetella eroon :)

Shoppailudopamiineista mm. seuraavien linkkien takana:
Luolamies opetti shoppailun
This is your brain at the mall: Why shopping makes you feel so good
Shopping, depression and dopamine

perjantai 10. helmikuuta 2012

Pelasta maailma, tee se jo tänään?

Havahduin taas blogin pitoon, kun eräs (ennen lakkoa) suosimani vaatemyymäläketju lähestyi minua selvästi huolestuneena lakon aiheuttamasta kuluttamattomuudestani. Minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin kymmenen euron alekupongin kera. Asiakkaista halutaan siis selvästi pitää kiinni! Sääli vain, ettei edelleenkään tee yhtään mieli päästä vaateostoksille. Jokusen kerran olen lakon aikana piipahtanut vaateliikkeissä tai kävellyt tavaratalon vaateosaston läpi, kokematta kuitenkaan ylitsekäymätöntä sovittamisen ja osteskelun kaipuuta. Pikemmin päinvastoin olen tuntenut mielihyvää siitä, ettei ole tarvinnut tai edes ”saanut” jäädä katselemaan ja mallailemaan. Kevättä kohti voivat mieliteot tietysti voimistua, onhan se ainakin mainostajien mukaan aina uudistumisen aikaa. Ja mikäs sen helpompi keino uudistaa itseään kuin vaatekaapin sisällön uusiminen..?

Itse asiassa nykyään on tarjolla vielä vaivattomampi keino muuttaa itseään ja peräti koko maailmaa: internet. Itsensä muuttamiseen on tarjolla etäohjattuja dietti- ja kuntoiluohjelmia; maailman muuttaminen puolestaan tuntuu vähimmillään vaativan pelkkiä allekirjoituksia adresseihin ja tykkäämisiä Facebook -kampanjoihin. Ainakin arabikeväässä ja kotimaan vastikään käydyssä presidentinvaalikampanjassa sosiaalinen media on todella näytellyt suurta roolia. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että nettiosallistuminen on vain yksi todiste aikamme mukavuudenhalusta. On kovin helppoa ja vaivatonta osallistua internetin välityksellä suoran käytännön toiminnan sijaan. Oma ostoslakkoni on tästä näkökulmasta katsoen laiskuuden huipentuma: päätän olla tekemättä tiettyä asiaa ja tilitän sitten tämän tekemättä jättämisen synnyttämiä tuntemuksia blogissani.

Periaatteessa en kylläkään koe, että yrittäisin ostoslakollani muuttaa tai parantaa koko maailmaa. Ennemmin kyse on oman välittömän elinympäristöni ja omien elintapojeni muuttamisesta, eli pohjimmiltaan täysin itsekeskeisestä hankkeesta. Tavaralakkoni tavoitteena on parantaa omaa oloani ja elämänlaatuani luopumalla turhasta ja keskittymällä olennaiseen. Kukin voi tietysti määritellä omat ”turhansa” ja ”olennaisensa” omalla tavallaan. Joku toinen voisi lopettaa vaikkapa lentomatkustamisen, suklaan syömisen, eläinperäisten tuotteiden ostamisen tai alkoholinkäytön – kaikki asioita, joista en itse ole luopunut tai luopumassa. Shoppailu on minulle jotain, josta saatan määräajaksi varsin tuskattomasti pidättäytyä – suklaa- tai matkustuslakosta olisi varmaan paljon vaikeampaa pitää kiinni.

Jos kerran koin shoppailun asiaksi, josta saatoin helposti luopua, niin miksi sitten pitää aiheesta melua blogikirjoittelulla? Kuvittelenko, että saan esimerkkini voimalla muutkin kyseenalaistamaan kulutuskäyttäytymistään? Vai onko blogin pito vain itsekorostusta? Varmaankin sekä että: haluan omalla lakkoilullani ja siitä kirjoittamalla kertoa vapaudentunteesta, joka syntyy tarpeettomasta luopumalla, ja tiedostamisen ilosta, jota oman toiminnan ja meille syötettävien ostoyllykkeiden tarkasteleminen etäältä luo. Toisaalta oma vaikutuksensa on myös kaikkien maailmanparantajien helmasynnillä, ylemmyydentunteella, jota periaatteiden asettaminen ja niissä pitäytyminen tuottaa.

Itsetehostus tuskin on kaiken maailmanparantamisen liikkeelle paneva voima, mutta aimo annos sitäkin lienee tarpeen: yritämme tehdä ja toimia oikein ja kannustaa muitakin tekemään ja toimimaan oikein, jotta voisimme olla tyytyväisiä itseemme. Eikä kai siinä lopulta ole mitään pahaa, kunhan emme ylpisty ja kuvittele, että omat periaatteet ja toiminta olisivat ainoita oikeita ja täydellisiä.

Vaikken usko, että ostoslakollani ja blogillani olisi kovin vallankumouksellista vaikutusta, niin toivon silti, että se innostaisi muitakin pohtimaan omaa kuluttamistaan. Tarkoituksena ei niinkään ole kehottaa lopettamaan ostoksilla käyntiä kokonaan, vaan rohkaista huomaamaan ja hahmottamaan oman ostoksilla käymisen syitä ja tarpeellisuutta. Vaikka unelmoinkin kestävämmän ja tiedostavamman kuluttamisen yleistymisestä, tajuan toki, että oman lakkoni vaikutus on varsin rajallinen. Mutta niin kai se on, ettei maailmaa voi muuttaa kuin omalta kohdaltaan, tai ainakin omalta kohdaltaan täytyy aina aloittaa. Kyynisyys siis sikseen ja loppuun vielä varmemmaksi vakuudeksi pari lainausta viisaammalta, Mahatma Gandhilta:

“You must be the change you want to see in the world.”

“As human beings, our greatness lies not so much in being able to remake the world – that is the myth of the atomic age – as in being able to remake ourselves.”