Ensimmäisten viikkojen kokemukset

Tavaralakkoa on nyt takana reilut pari viikkoa. Helpotuksekseni voin kertoa, että alku on sujunut vaikeuksitta. Suurempia houkutuksia ei ole tullut vastaan, kun en ole juuri luuhannut kaupoissa, vaan käynyt vain nopeasti tekemässä ruokahankintoja (melko vapauttavan tuntuista, muuten!). Olen silti pari kertaa ollut seurana pikaisilla vaateostoksilla ja kulkenut usein ostoskeskusten halki esim. matkalla töihin, kotiin tai ruokakauppaan, joten jos olisin täysin toivoton tapaus, repsahduksiin olisi jo tarjoutunut tilaisuuksia.

Sain itse asiassa vinkin, että jos lakkoilu tuntuu liian helpolta, täytyy varta vasten lähteä kiertelemään kauppoja ja altistaa itsensä ostoyllykkeille – siinähän oma järkkymättömyys vasta testattaisiin... Varsinkin kun kaupoista tuntuu eniten löytyvän kaikkea välttämätöntä ostettavaa aina silloin, kun ei aio eikä halua eikä ole varaa ostaa mitään. Mietin itsekin, että jos lakkoilu tuntuu kovin vaivattomalta, pitää viimeistään puolivälissä kiristää sääntöjä tai muulla tavoin lisätä vaikeusastetta. Eihän lakkoon muuten saa mitään itsensä kanssa kamppailemisen ja itsekieltäymyksen meininkiä! Paitsi että kyse voi sitten olla vain siitä, että tarpeettomasta ostelusta on oikeasti helppo kieltäytyä, jos vain vähän miettii ja kyseenalaistaa omaa kulutuskäyttäytymistään.

Lähellä lakosta lipeämistä olen kyllä ollut pari kertaa. Ensin olin vähällä ostaa kaupasta virkkuukoukun, jonka kokoista minulla ei vielä ole (tosin onneksi projektiin, jonka sittemmin hylkäsin), kunnes mieleeni juolahti että virkkuukoukkukin on tavara. Toinen kerta oli hivenen kinkkisempi. Minulla oli tarjous, jolla sai Espoo Cinéen kaksi elokuvalippua yhden hinnalla sekä festivaalien ohjelmakirjan. Meinasin ottaa mukaani lippujen lisäksi myös katalogin, mutta tajusin että a) en tarvitse sitä mihinkään b) se päätyisi vain paperinkeräykseen ja c) se sotii täysin tavaralakkoani vastaan, sillä kaupanpäällinen ei ole lahja. Erityisesti viimeinen kohta täytyy pitää vastaisuudessakin mielessä – there's no free lunch, ja sitä rataa. Olen myös ostanut divarista yhden kirjan, mutta se oli synttärilahja miehelleni, ja sellaisena sääntöjen mukaan hyväksyttävä. Omatuntoa alkoi silti kolkuttaa, ja tämän sääntökohdan muuttamista pitänee harkita – tai ainakin täytyy tarkkaan harkita ostolahjojen hankkimista, ostipa ne sitten divarista tai Stockalta. (Lahjoista muuten luvassa pohdintaa myöhemmin.)

Helpon alun jälkeen on kyllä kiinnostavaa nähdä, törmäänkö jatkossa suurempiin haasteisiin ostamattomuudelle. Onko tavaroiden ostamisen lopettaminen ja vanhojen tavaroiden karsiminen pelkästään vaivatonta ja vapauttavaa, vai tuleeko vastaan kriisejä ja luopumisen tuskaa?

Jos hyväksytään aiemmin esillä ollut ajatus, että omaisuus kahlitsee, niin ”vaarallisia”, koukuttavia tavaroita eivät niinkään ole lapsuuden lelut tai rakkailta saadut lahjat, joista aiemmin kirjoitin. Eivät tietysti myöskään kodinkoneet tai kasvottomat käyttöesineet. Jos pesukone hajoaa, suren vaivaa ja rahanmenoa, mutta itse pesukoneeseen minulla ei ole tunnesidettä. Itse asiassa sen ääni (meillä on siis puhuva pesukone!) ärsyttää: ”pesuohjelma on valmis, voit poistaa pyykit rummusta!” Toki kotiaan voi ryhtyä kilpavarustelemaan ja täyttää sen mitä moninaisimmilla vekottimilla: leipäkoneilla, kuivausrummuilla, ilmankostuttimilla, robotti-imureilla... Minun kukkarolleni kodinkoneet kävisivät kuitenkin liian kalliiksi, ja suurin osa niistä on myös niin isoja, ettei niille kerta kaikkiaan ole tilaa kodissani.

Niinpä tavaralakkoani uhkaavat pahemmin aivan muunlaiset asiat. Sellaiset, joita en vielä omista ja joilla ei näin ollen ole minulle muuta merkitystä ja sisältöä kuin potentiaalinen tuleva merkitys ja sisältö. On petollista, kun näkee kaupassa myynnissä jotain syystä tai toisesta houkuttelevaa ja tämän houkutuksen inspiroimana keksii ko. hyödykkeelle merkityksen, jota sillä ei pelkkänä materiana ole. Esimerkiksi: tämä vaate täydellistää vihdoin tyylini ja vaatekaappini, tässä olen vihdoin täysin minä. Tai: tämä esine viimeistelee kotini sisustuksen valmiiksi. Tai: tämän laukun kanssa matkustan maailman ääriin. Tai: tällä joogamatolla opettelen taaksetaivutuksen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Yhtäkkiä tunteekin jo pakottavaa tarvetta marssia kassalle kyseinen tavara kainalossa ja poistua kaupasta vähän onnellisempana, vähän täydellisempänä.

Mutta tosiasiassa koti ei muutu täydelliseksi, eikä oma vaatekaappi, eikä oma persoona... Todella Tärkeät Tavarat valikoituvat lopulta sattumanvaraisesti, eikä niitä voi valita ennalta kaupassa. Ainakaan niitä eivät osoita tavaratalojen katalogit tai kauppakeskuksen kuulutukset. Usein joku ostohetkellä olennaiselta tuntunut paljastuu myöhemmin merkityksettömäksi ja ylimääräiseksi. Juuri tässä kai piilee osasyy siihen, miksi tekee mieli ostaa aina uutta. Edelliset hankinnat eivät sittenkään tehneet elämästä täydellistä ja valmista, eivätkä ne kätkeneetkään syvempää sielua pintamateriaalinsa alle – mutta ehkäpä tämä seuraava ostos osoittautuu joksikin erityiseksi, siksi viimeiseksi puuttuvaksi palaseksi?! Näin ei tietenkään ikinä käy, vaan suurin osa ostetuista tavaroista jää tyhjäksi tunteesta ja niiden kaupassa kuiskima lupaus toteutumatta.

* * *

Olen syyskuun alkuun asti työmatkoilla, joten bloginpidossakin on todennäköisesti pieni tauko.

Jos iskee eroahdistus tavaralakosta, voi sillä välin tutustua internetin muihin vastaaviin hankkeisiin – en ole lakossani yksin enkä valitettavasti voi ottaa itselleni kunniaa koko ajatuksen keksimisestä. Tässä muutama (jo päättynyt tai edelleen käynnissä oleva) tavaralakon sukulainen:

The Compact

The 100 Thing Challenge

Simplicitas

Vuosi ilman shoppailua

Lempiasioista

Olen viettänyt viimeisen viikon yksin kotona lomaillen (koska mies on matkoilla), ja halusin tehdä sellaisia asioita joita en normaalisti (hänen kanssaan) ehdi tehdä tai tule tehneeksi. Niinpä panin pystyyn ompelimon ja suhauttelin viikonvaihteessa kasaan pari syyshametta. Ompelu- (ja neuloitus-, ja purku-, ja silitys-) työn taustamusiikiksi kaivoin levylaatikoista kaikenlaisia vanhoja aarteita, ja iltaisin silmät sirrissä ompelusten tihrustamisesta katsoin elokuvia jotka olen nähnyt sata kertaa. Sekä levyt että leffat olivat sellaisia, jotka osaa käytännössä jo ulkoa (vaikkei välttämättä edes muista osaavansa) – siis luokiteltavissa lempilevyiksi ja -leffoiksi.

Lempiasiathan syntyvät toistosta ja tuttuudesta. Suosikkijuttuja katsotaan / pidetään päällä / kuunnellaan / syödään kerta toisensa jälkeen, niin että ne painuvat selkäytimeen ja muuttuvat osaksi sitä, kuka on. Juuri siksi kai ystäväkirjoissa tai vastaavissa kysytään lempi-sitä-tai-tätä: lempiasiamme määrittävät vahvasti meitä ihmisinä. Suosikkeihin muodostuu kestävä, koko elämän mittainen suhde.

Kulutuskulttuuri puolestaan kannustaa kertakäyttöisyyteen. Jo olemassa oleva omaisuus vanhenee nopeasti ja tilalle tarvitaan uutta, tuoretta, raikasta katseltavaa / puettavaa / kuunneltavaa jne. Kertakäyttökulttuurissa ei kuitenkaan pääse muodostumaan pysyviä siteitä. Suosikkien syntyminen vaatii aikaa ja toistuvuutta, samojen vanhojen – tuttujen mutta aina yhtä ihanien ja rakkaiden – ärsykkeiden syöttämistä aina uudelleen ja uudelleen. Lempiasiat vaativat hidastamaan (kulutus-)vauhtia ja rauhoittumaan sen äärelle, mitä jo on.

Toivon, että ostoslakkoni saa minut useamminkin penkomaan levy- ja dvd-laatikoiden, kirjahyllyn ja vaatekaapin kätköjä. Monesti kun käy niin, että ostaa kirjan, lukee sen kerran, laittaa hyllyyn pölyttymään eikä tule tarttuneeksi siihen uudelleen. Hyviä levyjä kuuntelee yleensä useamman kerran, mutta levylautasella tuppaavat herkimmin pyörimään kaikkein tuoreimmat hankinnat, ja vanhemmat levyt jäävät laatikoihin ellei jostain syystä tule kimmoketta plärätä niitä läpi. Dvd:t ovat kaikkein erikoisin tapaus: ne päätyvät usein suoraan säilöön entisten jatkoksi, koska useimmiten tulee ostaneeksi elokuvia jotka on jo nähnyt ja joista on ensimmäisellä katselukerralla kovasti pitänyt. Kaikkia niistä ei kuitenkaan koskaan tule katsoneeksi uudestaan, teatterit ja TV kun syytävät ilmoille koko ajan uuttakin katsottavaa.

Viikonloppuna tunsin suurta mielihyvää, kun kaivoin esiin jo vähän unohduksiin jääneitä levyjä ja elokuvia. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin mielelläni kokenut samanlaista jälleennäkemisen ja -kokemisen iloa myös kirjahyllyn äärellä. Mielihyvän lisäksi sain hyvän muistutuksen siitä, että vanha elämys voi toisinaan olla parempi kuin uusi. Mutta miksi?

Niinpä niin, vanhoihin tuttuihin lempijuttuihin liittyy niitä paljonpuhuttuja muistoja. Lauantaina Bridget Jonesin seurassa olin kotisohvan ohella Lontoon Leicester Squarella kymmenen vuotta sitten. Muistan elävästi miten voimaannuttava koko leffailta oli: kuljin yksin, itsenäisenä, suuressa kaupungissa tuntemattomien ihmisten keskellä, ja olin juuri nähnyt elokuvan joka iski suoraan sinkkutytön sydänjuuriin (asiaan vihkiytymättömät, ei tarvitse edes yrittää ymmärtää Bridgetin näköjään murentumatonta viehätystä). Tai Lemonatorin Maison Rilax -albumia kuunnellessani aikamatkasin Tavastialle keikkaa kuuntelemaan. Kyseessä on levy, joka tärähti aikanaan tajuntaan valtavalla voimalla ja mielettömällä tunnelatauksella. Sen kaihoisuus vastasi tuolloin täysin omaa sielunmaisemaa, ja edelleen monet Lemonatorin biisit kuuluisivat itseoikeutetusti oman elämäni soundtrackille.

Juuri muistojen ja nykykokemuksen samanaikaisuus muovaa siteen lempiasioihimme niin vankaksi. Toiston myötä muodostuu muistokerrostumia: tämänhetkinen kuuntelu- tai katselu- (tms.) elämys sulautuu lukemattomiin edeltäviin kertoihin, ja muistot sekä uudet toistot kerrostuvat tiiviiksi sedimenteiksi. Samalla side kokemuksen tuottavaan asiaan vahvistuu, lujittuu ja sementoituu.

* * *

Entäpä ompeluprojektini? En ole vuosiin ommellut itselleni vaatteita tai ylipäätään mitään ihmeellisempää, mutta kunnollisen ompelukoneen ja kelvollisten ohjeiden avulla puuha oli oikein hauskaa ja lopputuloksetkin peräti käyttökelpoisia, vai? Kraatari itse on ainakin oikein tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt.

Saa nähdä, pääsevätkö nämä lempivaatteideni arvovaltaiseen joukkoon... Toivottavasti ainakin tulen käyttäneeksi, tavallisen farkku- ja hupparilinjan sijaan. Suosikkivaatteiden suhteen on nimittäin vähän kieroutunut tilanne: niitä ei aina raski käyttää kovinkaan usein, koska pelkää että ne kuluvat, likaantuvat tai kärsivät jollain muulla tavoin käytöstä. Hölmö juttu, koska vaatteet kai lähtökohtaisesti ostetaan käytettäviksi eikä kaapissa säilytettäviksi? Vaan ovatko sellaiset kaapissa suojeltavat ihanuudet lopulta varsinaisia lempivaatteita ollenkaan?

Tavaroiden merkityksestä

Matkustamisessa on vapauttavaa (muun muassa) se, että mukana on vain rajallinen määrä tavaraa – tavarahan tunnetusti kahlitsee. Matkalla ollessa kaikki tarpeellinen omaisuus on pakattavissa rinkkaan ja nostettavissa selkään, ja se kulkee omistajansa mukana minne ikinä hän päättää kulkunsa suunnata. Lisää omaisuutta voi tosin helposti tarttua mukaan, mutta sekin vain oman (kirjaimellisesti!) kantokyvyn rajoissa. Lisäksi esimerkiksi Aasiassa matkatessaan saa perspektiiviä omaan kotona odottavaan tavaranpaljouteensa, kun näkee miten vähällä omaisuudella ihminen voi tulla toimeen.

Kotiinpaluun jälkeen tottuu taas nopeasti taloon täynnä tavaroita, ja minimaalisen matkavarustuksen jälkeen on tuntuu ylelliseltä saada valita, mitä pukee päälleen, miltä astialta syö ruokansa ja mihin peliin tai kirjaan tarttuu ajankulukseen. Matkojen innoittamana olen kuitenkin toisinaan leikitellyt ajatuksella, että luopuisin kaikesta omaisuudestani. Pystyisinkö todella antamaan kaiken pois ja miltä se mahtaisi tuntua?

Haluan uskoa että pystyisin periaatteessa luopumaan tavaroistani – että minua ei viime kädessä pidä paikoillaan kasa materiaa. Toisaalta taas on niin paljon tärkeää tavaraa: vaatteita joissa ”näytän minulta”, kirjoja joiden mukana olen matkannut kauas ajassa ja paikassa, tajunnanräjäyttäviä ja suuria tunteita nostattavia levyjä... Mistään näistä en käytännössä sittenkään haluaisi joutua eroon.

Jokin aika sitten olin vähällä hukata kihlasormukseni. Sillä aikaa kun se oli kadoksissa, minussa taisteli kaksi puolta. Toinen järkeili, että kyseessä oli vain pala kylmää, merkityksetöntä metallia, mutta toinen murehti, että olin menettänyt jotain korvaamatonta. Sama pätee oikeastaan kaikkeen tavaraan: olennaista ei tietenkään ole se muovi, metalli, puu, kangas jne. josta tavarat koostuvat, vaan muistot, merkitykset ja tunteet, joita näille pinnoille kiinnitämme. Esimerkiksi kihlasormus vie kesäyöhön Oulussa vuosia sitten, eräs maljakko mummulan vintille, tietty levy junaan Intiassa ja moni kirja huoneeseeni lapsuudenkodissa.

Tällaisista tavaroista minun olisi vaikea luopua. Toisaalta luopuminen voi olla vaikeaa, vaikkei itse tavara olisikaan rakas – riittää että antaja on. Olen yrittänyt jo ennen tavaralakkoon ryhtymistä vähitellen karsia kotoani turhaa ja ylimääräistä tavaraa (en usko omistavani keskimääräistä enempää, mutta tavaraa on kyllä paljon, ja toisinaan se ahdistaa). Viime kierroksella poistettavien joukkoon päätyi lasinen kilpikonna, jonka sain mieheltäni joululahjaksi kun olimme juuri alkaneet seurustella. En ole koskaan pitänyt erityisemmin itse kilpikonnasta, mutta tuntuu silti pahalta antaa pois esine jonka sain vastarakastuneena silloiselta upouudelta poikaystävältäni. Ihan kuin heittäisin kilpikonnan mukana pois palan yhteisen taipaleemme alkuhetkistä.

Jos minun olisi pakko valita yksi ainoa tavara jonka haluaisin omaisuuteni joukosta pitää, ensimmäisenä mieleeni tulee Kutipapi. Se on apinan oloinen muovilelu, jonka sain pienenä tuliaiseksi isän työmatkalta. Vasta taannoin tajusin,että Kutipapi on itse asiassa pikku Muksis kirjasta Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Se on täydellisen hyödytön esineenä ja tietysti jo vähän nuhjuinen – miksi sitten juuri se? Kutipapi on niin tärkeä, koska se edustaa sitä vaihetta elämässäni, kun maailma koostui puhtaasti ilosta, valosta, turvasta ja rakkaudesta.

Jos Kutipapille kävisi jotain – talo vaikka palaisi perustuksia myöten – menettäisinkö sen mukana tämän turvallisuuden ja onnen tunteen vuosien takaa? En tietenkään: onnentäyteinen muistikuva on pääni sisällä, ei Kutipapin kuluneessa muovissa. Olisin varmasti murheen murtama, jos menettäisin lelun, mutta tunnetta ja muistoa en menettäisi, vaan enintään tunnetilan herättäjän tai muistosta muistuttajan.

Suosittelen samaa ajatuskoetta muillekin: mieti, mikä on rakkain esineesi ja miksi. Mitä menettäisit, jos joutuisit siitä eroon? Minä aion pitää kiinni muovisesta Muksis/Kutipapistani, mutta on vapauttavaa ajatella ja ymmärtää, etten lopulta välitä syvästi muovinpalasta vaan siitä, mitä se symboloi ja mitä tuntemuksia se herättää. Tunteet ovat kuitenkin tallessa pääni ja sydämeni sisällä, eivätkä ole muovilelun vankeja. Vankina olen minä itse niin kauan kuin kuvittelen, että lapsuusmuistosta kumpuava turvallisuuden tunne olisi riippuvainen tavaroista ja niiden omistamisesta.