Lempiasioista

Olen viettänyt viimeisen viikon yksin kotona lomaillen (koska mies on matkoilla), ja halusin tehdä sellaisia asioita joita en normaalisti (hänen kanssaan) ehdi tehdä tai tule tehneeksi. Niinpä panin pystyyn ompelimon ja suhauttelin viikonvaihteessa kasaan pari syyshametta. Ompelu- (ja neuloitus-, ja purku-, ja silitys-) työn taustamusiikiksi kaivoin levylaatikoista kaikenlaisia vanhoja aarteita, ja iltaisin silmät sirrissä ompelusten tihrustamisesta katsoin elokuvia jotka olen nähnyt sata kertaa. Sekä levyt että leffat olivat sellaisia, jotka osaa käytännössä jo ulkoa (vaikkei välttämättä edes muista osaavansa) – siis luokiteltavissa lempilevyiksi ja -leffoiksi.

Lempiasiathan syntyvät toistosta ja tuttuudesta. Suosikkijuttuja katsotaan / pidetään päällä / kuunnellaan / syödään kerta toisensa jälkeen, niin että ne painuvat selkäytimeen ja muuttuvat osaksi sitä, kuka on. Juuri siksi kai ystäväkirjoissa tai vastaavissa kysytään lempi-sitä-tai-tätä: lempiasiamme määrittävät vahvasti meitä ihmisinä. Suosikkeihin muodostuu kestävä, koko elämän mittainen suhde.

Kulutuskulttuuri puolestaan kannustaa kertakäyttöisyyteen. Jo olemassa oleva omaisuus vanhenee nopeasti ja tilalle tarvitaan uutta, tuoretta, raikasta katseltavaa / puettavaa / kuunneltavaa jne. Kertakäyttökulttuurissa ei kuitenkaan pääse muodostumaan pysyviä siteitä. Suosikkien syntyminen vaatii aikaa ja toistuvuutta, samojen vanhojen – tuttujen mutta aina yhtä ihanien ja rakkaiden – ärsykkeiden syöttämistä aina uudelleen ja uudelleen. Lempiasiat vaativat hidastamaan (kulutus-)vauhtia ja rauhoittumaan sen äärelle, mitä jo on.

Toivon, että ostoslakkoni saa minut useamminkin penkomaan levy- ja dvd-laatikoiden, kirjahyllyn ja vaatekaapin kätköjä. Monesti kun käy niin, että ostaa kirjan, lukee sen kerran, laittaa hyllyyn pölyttymään eikä tule tarttuneeksi siihen uudelleen. Hyviä levyjä kuuntelee yleensä useamman kerran, mutta levylautasella tuppaavat herkimmin pyörimään kaikkein tuoreimmat hankinnat, ja vanhemmat levyt jäävät laatikoihin ellei jostain syystä tule kimmoketta plärätä niitä läpi. Dvd:t ovat kaikkein erikoisin tapaus: ne päätyvät usein suoraan säilöön entisten jatkoksi, koska useimmiten tulee ostaneeksi elokuvia jotka on jo nähnyt ja joista on ensimmäisellä katselukerralla kovasti pitänyt. Kaikkia niistä ei kuitenkaan koskaan tule katsoneeksi uudestaan, teatterit ja TV kun syytävät ilmoille koko ajan uuttakin katsottavaa.

Viikonloppuna tunsin suurta mielihyvää, kun kaivoin esiin jo vähän unohduksiin jääneitä levyjä ja elokuvia. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin mielelläni kokenut samanlaista jälleennäkemisen ja -kokemisen iloa myös kirjahyllyn äärellä. Mielihyvän lisäksi sain hyvän muistutuksen siitä, että vanha elämys voi toisinaan olla parempi kuin uusi. Mutta miksi?

Niinpä niin, vanhoihin tuttuihin lempijuttuihin liittyy niitä paljonpuhuttuja muistoja. Lauantaina Bridget Jonesin seurassa olin kotisohvan ohella Lontoon Leicester Squarella kymmenen vuotta sitten. Muistan elävästi miten voimaannuttava koko leffailta oli: kuljin yksin, itsenäisenä, suuressa kaupungissa tuntemattomien ihmisten keskellä, ja olin juuri nähnyt elokuvan joka iski suoraan sinkkutytön sydänjuuriin (asiaan vihkiytymättömät, ei tarvitse edes yrittää ymmärtää Bridgetin näköjään murentumatonta viehätystä). Tai Lemonatorin Maison Rilax -albumia kuunnellessani aikamatkasin Tavastialle keikkaa kuuntelemaan. Kyseessä on levy, joka tärähti aikanaan tajuntaan valtavalla voimalla ja mielettömällä tunnelatauksella. Sen kaihoisuus vastasi tuolloin täysin omaa sielunmaisemaa, ja edelleen monet Lemonatorin biisit kuuluisivat itseoikeutetusti oman elämäni soundtrackille.

Juuri muistojen ja nykykokemuksen samanaikaisuus muovaa siteen lempiasioihimme niin vankaksi. Toiston myötä muodostuu muistokerrostumia: tämänhetkinen kuuntelu- tai katselu- (tms.) elämys sulautuu lukemattomiin edeltäviin kertoihin, ja muistot sekä uudet toistot kerrostuvat tiiviiksi sedimenteiksi. Samalla side kokemuksen tuottavaan asiaan vahvistuu, lujittuu ja sementoituu.

* * *

Entäpä ompeluprojektini? En ole vuosiin ommellut itselleni vaatteita tai ylipäätään mitään ihmeellisempää, mutta kunnollisen ompelukoneen ja kelvollisten ohjeiden avulla puuha oli oikein hauskaa ja lopputuloksetkin peräti käyttökelpoisia, vai? Kraatari itse on ainakin oikein tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt.

Saa nähdä, pääsevätkö nämä lempivaatteideni arvovaltaiseen joukkoon... Toivottavasti ainakin tulen käyttäneeksi, tavallisen farkku- ja hupparilinjan sijaan. Suosikkivaatteiden suhteen on nimittäin vähän kieroutunut tilanne: niitä ei aina raski käyttää kovinkaan usein, koska pelkää että ne kuluvat, likaantuvat tai kärsivät jollain muulla tavoin käytöstä. Hölmö juttu, koska vaatteet kai lähtökohtaisesti ostetaan käytettäviksi eikä kaapissa säilytettäviksi? Vaan ovatko sellaiset kaapissa suojeltavat ihanuudet lopulta varsinaisia lempivaatteita ollenkaan?