keskiviikko 3. elokuuta 2011

Tavaroiden merkityksestä


Matkustamisessa on vapauttavaa (muun muassa) se, että mukana on vain rajallinen määrä tavaraa – tavarahan tunnetusti kahlitsee. Matkalla ollessa kaikki tarpeellinen omaisuus on pakattavissa rinkkaan ja nostettavissa selkään, ja se kulkee omistajansa mukana minne ikinä hän päättää kulkunsa suunnata. Lisää omaisuutta voi tosin helposti tarttua mukaan, mutta sekin vain oman (kirjaimellisesti!) kantokyvyn rajoissa. Lisäksi esimerkiksi Aasiassa matkatessaan saa perspektiiviä omaan kotona odottavaan tavaranpaljouteensa, kun näkee miten vähällä omaisuudella ihminen voi tulla toimeen.

Kotiinpaluun jälkeen tottuu taas nopeasti taloon täynnä tavaroita, ja minimaalisen matkavarustuksen jälkeen on tuntuu ylelliseltä saada valita, mitä pukee päälleen, miltä astialta syö ruokansa ja mihin peliin tai kirjaan tarttuu ajankulukseen. Matkojen innoittamana olen kuitenkin toisinaan leikitellyt ajatuksella, että luopuisin kaikesta omaisuudestani. Pystyisinkö todella antamaan kaiken pois ja miltä se mahtaisi tuntua?

Haluan uskoa että pystyisin periaatteessa luopumaan tavaroistani – että minua ei viime kädessä pidä paikoillaan kasa materiaa. Toisaalta taas on niin paljon tärkeää tavaraa: vaatteita joissa ”näytän minulta”, kirjoja joiden mukana olen matkannut kauas ajassa ja paikassa, tajunnanräjäyttäviä ja suuria tunteita nostattavia levyjä... Mistään näistä en käytännössä sittenkään haluaisi joutua eroon.

Jokin aika sitten olin vähällä hukata kihlasormukseni. Sillä aikaa kun se oli kadoksissa, minussa taisteli kaksi puolta. Toinen järkeili, että kyseessä oli vain pala kylmää, merkityksetöntä metallia, mutta toinen murehti, että olin menettänyt jotain korvaamatonta. Sama pätee oikeastaan kaikkeen tavaraan: olennaista ei tietenkään ole se muovi, metalli, puu, kangas jne. josta tavarat koostuvat, vaan muistot, merkitykset ja tunteet, joita näille pinnoille kiinnitämme. Esimerkiksi kihlasormus vie kesäyöhön Oulussa vuosia sitten, eräs maljakko mummulan vintille, tietty levy junaan Intiassa ja moni kirja huoneeseeni lapsuudenkodissa.

Tällaisista tavaroista minun olisi vaikea luopua. Toisaalta luopuminen voi olla vaikeaa, vaikkei itse tavara olisikaan rakas – riittää että antaja on. Olen yrittänyt jo ennen tavaralakkoon ryhtymistä vähitellen karsia kotoani turhaa ja ylimääräistä tavaraa (en usko omistavani keskimääräistä enempää, mutta tavaraa on kyllä paljon, ja toisinaan se ahdistaa). Viime kierroksella poistettavien joukkoon päätyi lasinen kilpikonna, jonka sain mieheltäni joululahjaksi kun olimme juuri alkaneet seurustella. En ole koskaan pitänyt erityisemmin itse kilpikonnasta, mutta tuntuu silti pahalta antaa pois esine jonka sain vastarakastuneena silloiselta upouudelta poikaystävältäni. Ihan kuin heittäisin kilpikonnan mukana pois palan yhteisen taipaleemme alkuhetkistä.

Jos minun olisi pakko valita yksi ainoa tavara jonka haluaisin omaisuuteni joukosta pitää, ensimmäisenä mieleeni tulee Kutipapi. Se on apinan oloinen muovilelu, jonka sain pienenä tuliaiseksi isän työmatkalta. Vasta taannoin tajusin,että Kutipapi on itse asiassa pikku Muksis kirjasta Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Se on täydellisen hyödytön esineenä ja tietysti jo vähän nuhjuinen – miksi sitten juuri se? Kutipapi on niin tärkeä, koska se edustaa sitä vaihetta elämässäni, kun maailma koostui puhtaasti ilosta, valosta, turvasta ja rakkaudesta.

Jos Kutipapille kävisi jotain – talo vaikka palaisi perustuksia myöten – menettäisinkö sen mukana tämän turvallisuuden ja onnen tunteen vuosien takaa? En tietenkään: onnentäyteinen muistikuva on pääni sisällä, ei Kutipapin kuluneessa muovissa. Olisin varmasti murheen murtama, jos menettäisin lelun, mutta tunnetta ja muistoa en menettäisi, vaan enintään tunnetilan herättäjän tai muistosta muistuttajan.

Suosittelen samaa ajatuskoetta muillekin: mieti, mikä on rakkain esineesi ja miksi. Mitä menettäisit, jos joutuisit siitä eroon? Minä aion pitää kiinni muovisesta Muksis/Kutipapistani, mutta on vapauttavaa ajatella ja ymmärtää, etten lopulta välitä syvästi muovinpalasta vaan siitä, mitä se symboloi ja mitä tuntemuksia se herättää. Tunteet ovat kuitenkin tallessa pääni ja sydämeni sisällä, eivätkä ole muovilelun vankeja. Vankina olen minä itse niin kauan kuin kuvittelen, että lapsuusmuistosta kumpuava turvallisuuden tunne olisi riippuvainen tavaroista ja niiden omistamisesta.


7 kommenttia:

  1. Tavallaan voisin osittain haastaa tuon ajatuksen, että muisto tai merkitys ei ole itse esineessä. Kyllä se voi olla - ainakin jossain määrin.

    Jos itse esine katoaa, sen edustaman muistonkin kadottaminen voi käydä liian helposti. Minä ainakin olen löytänyt äitini vaatekomeroon jääneistä leluista sellaisia muistoja, joita en olisi pystynyt palauttamaan mieleeni ilman tiettyjä fyysisiä esineitä. Veikkaan, että nuo muistot olisivat kadonneet, jos nuo esineetkin olisivat kadonneet.

    Ongelmahan on tietenkin se, että mihin vetää raja. Onnea vain sille, joka haluaa säästää kaiken mahdollisen roinan muistojen menettämisen pelossa. Ja onnea niille kavereille, jotka kutsutaan tekemään muuttoa sen roinamäärän kanssa.

    Nimim. "Kaverin 90-luvun mikrobittejä kolmanteen kerrokseen kantanut"

    Hienoa pohdintaa!

    VastaaPoista
  2. Ihan totta kyllä, että esineet toimivat usein muiston herättäjinä, eikä muisto välttämättä palaisi mieleen ilman niitä. Paitsi että voisiko muisto kuitenkin palautua jos sitä heräteltäisiin esimerkiksi puhumalla, että muistatko sen-ja-sen lelun joka sinulla pienenä oli..? Esimerkiksi Kutipapiin liittyvä muisto tulee kyllä mieleeni myös silloin jos vain ajattelen Kutipapia. Mutta tämä tietysti edellyttää että muistan itse lelun :)

    Minusta ihmisellä saa (tai jopa pitää?) olla esineitä, joista ei halua luopua niihin liittyvien muistojen takia. Mutta rajansa tosiaan kaikella, ja ainakin minä itse haluaisin vähentää tavaramäärää ja olla kahlitsematta itseäni omaisuuteen vain siksi, että se symboloi jotain syvempää. Eli siis olla pelkäämättä liikaa muistojen menetystä materian mukana, ja keskittyä mieluummin tärkeimpiin esineisiin/muistoihin. Paitsi että ne taas taitavat olla juuri niitä jotka pysyvät mielessä ilman esineärsykettä...

    Monipiippuinen juttu!

    VastaaPoista
  3. Toisaalta joku voisi haastaa koko konseptin: Miksi ihmeessä meillä pitäisi ylipäätään olla muistoja? Mitä ne palvelevat? Jos unohdat jonkun asian, olikohan se lopulta edes muistamisen arvoinen asia? Eikö tärkeintä ole kuitenkin vain tämä hetki?

    VastaaPoista
  4. Jee keskustelua =)

    Nykyhetkessä ei taida oikein olla mitään tolkkua ilman menneisyyttä ja muistoja. Kaipa muistojen funktio on toimia ihmisen juurina ja minuuden rakennuskappaleina. Mutta mitä olennaista virkaa voisi olla muistolla, jonka unohtaa? Mikä pala identiteetistä muka katoaisi tällaisen muiston mukana?

    Nyt ollaan syvissä vesissä. Jännän äärellä jopa!

    VastaaPoista
  5. Blogisi aihe on minulle hyvin tuttu.

    Itse olen hillinnyt kodin tavaramäärää ja uuden hankintaa mm. vähentämällä mainosten määrää elämässäni. En katso tv-ohjeilmia joissa on mainoksia välissä (enkä itseasiassa omista edes digiboksia), en kuuntele mainoksilla rahoitettuja radiokanavia, postilaatikossani lukee "ei mainoksia, kiitos!" ja nettiselaimessani on Adblock.

    Kun kodin tavaramäärän saa ajan kanssa minimoitua optimaaliselle tasolle, huomaa ettei edes kaipaa eli muista sitä kaikkea mistä on luopunut. Ja näin on helpompi ajatella mitä ei enää tulevaisuudessakaan tarvitse. Tällöin kauppojen ja putiikkien tavaroita voi katsella, mutta niitä ei ole pakko kantaa kotiin kaappien ja hyllyjen täytteeksi.

    Ja mitä tunteita herättäviin ja kaikkein tärkeimpiin esineisiin tulee, olen koittanut säästää vain sellaisia harvoja helmiä, joilla on jotain käyttö- tai näyttöarvoa mahdollisesti tulevaisuudessa. Muista olen ottanut valokuvan mahdollisia muisteluhetkiä varten (joita ei ehkä tule) ja laittanut kiertoon kirpputorilla. Silloin kun pieni tyttö tarraa myyntipöydällä olevaa isoa leikkiheppaa tiukasti jalasta ja rakastuu siihen ensisilmäyksellä ja ostaa sen itselleen, tulee sellainen olo että on laittanut tässä maailmassa hyvää kiertoon.

    Myös luopumisen tuomaa hyvää fiilistä on kiva muistella. Tavara- ja kulutuskeskeisyydestä pois pääsyn yksi ensimmäisistä askelista on mielestäni juuri luopuminen.

    VastaaPoista
  6. Vinkki turhasta roinasta eroonpääsemiseksi:
    Muuta ulkomaille ja mahduta koko maallinen omaisuutesi 3,5 m2:n varastokomeroon - siinä joutuu muutaman kerran miettimään, mitä mukanaan raahaa ;)

    Vakavasti ottaen, komppaan ehdottomasti Tuulia ajatuksessa, että itselle tärkeästäkin kamasta on helpompi luopua, kun tietää, että se tulee jatkossa hyvään käyttöön. Merkityksellisten tavaroiden viskaaminen roskatunkiolle on lopulta kovin vaikeaa jo pelkästään emotionaalisista syistä - ekologisista puhumattakaan. Ja vanhemmaksi tullessani huomaan, että useinmiten antaminen tuottaa paljon suurempaa mielihyvää, kuin saaminen (Wuokko, nyt puhutaan siis tavarasta...! ;)

    Maailman kehnoimman muistin omistavana itselleni ehdotomasti suurinta tuskaa tuottaisi matkapäiväkirjojeni ja -valokuvieni menettäminen. Ne Indonesian tulivuorikraaterijärveltä ostetut, paikallisten omin kätösin veistämät kiehtovat puufiguurit toki ovat tärkeitä myös, mutta lopulta kokemukset ovat tuhannesti tavaraa tärkeämpiä - vaikka nuo tavarat toki näistä kokemuksista muistuttavatkin.

    VastaaPoista
  7. Tuli noista valokuvista mieleen, että meillähän kävi silloin ekalla Intian matkalla 2004 niin että kun oltiin päivä kierretty vihreääkin vehreämpien teeplantaasien ympärillä ja kuvattu vanhoja naisia pomimassa teetä sattui muistikortti kamerasta menemään rikki. Vuoren korkeuksissa pilven sisässä kosteus pääsi nousemaan niin korkeaksi, että muistikortti teki tenän. Sieltä ei saanut enää mitään ulos ja kuvat oli menenetty. Onneksi päivän alkupuolella oli vaihdettu muistikortti, joten edelliset kuvat säilyivät. Samoin onneksi kamera säilyi toimintakuntoisena sillä matkaa oli vielä jäljellä.

    Se oli riipaisevaa kun ajatteli, että kaikki nämä kauniit maisemat ovat nyt siirtyneet bittiavaruden syövereistä tavoittamattomaan eetteriin. Miten kertoa tai näyttää kuinka kaunista siellä oli kavereille, perheelle tai kenelle vain joka oli kiinnostunut?

    Kadotuksen ollessa vääjäämätön totesimme että tämä oli nyt kohtalo ja jos haluamme joskus uusia kuvia teepelloista, täytyy meidän tulla uudestaan kuvaamaan niitä. Tämä tapahtui sitten viisi vuotta myöhemmin ja nyt meillä on runsain mitoin kuvia teepelloista.

    Uusista kuvista huolimatta tuo ensimmäinen kuvattomaksi jäänyt teeplantaasiretki on piirtynyt paljon tarkemmin mieleen kaikkine raakoine eväsbanaaneineen ja palaneine maissineen. Mutta miksi näin? Ensimmäinen matka on kuitenkin jo 7 vuoden takainen ja muistikuvat paljon selkeämpiä kuin viisi vuotta tuoreemmat kokemukset? Ehkä tuo kuvien menettäminen on pakottanut mielen luomaan muistiKUVIA jotka sitten ovat jääneet pysyväismuistiin.

    Voisiko siinä olla jotain, että jos menettää fyysisen (tai digitaalisen) kontaktipinnan johonkin muistiin se pakottaa mielen luomaan siitä tarkemman muistikuvan? Tämä tosin varmaan vaatii sen, että kontaktipinnan katoaminen täytyy aktiivisesti sisäistää, jotta mieli tietää alkaa rakentaa pysyvämpää muistikuvaa. Yleensähän käy niin että kontaktipinta on tietämättä kadonnut - esim joku heittänyt roskiin tietämättään - ja näin tarkka kuva jää piirtymättä.

    Ja Wokki... voisin vastata tuohon kommenttiisi, mutta taidanpa jättää sen tekemättä ;)

    VastaaPoista