Toissa viikolla juhlittiin kummityttöni 1-vuotissynttäreitä. Mielessäni pyöri jo erinäisiä mahdollisia levy- tai leluhankintoja päivänsankarin pakettiin, mutta sinnikkäästi etsimällä löysin kuin löysinkin 1-vuotiaalle sopivan aineettoman lahjan: liput vauvateatteriin! Olin kuvitellut, että näin pienille olisi käytännössä mahdotonta löytää sopivia kulttuuririentoja, mutta onneksi olin väärässä.
Lähipiirin vähän varttuneemmat lapset ovat jo oppineet alistumaan siihen, että meiltä saa aina jouluna ja synttärinä lahjaksi ruskean kirjekuoren – eikä se valitettavasti sisällä rahaa. Sen sijaan lahja saattaa olla vaikkapa käynti elokuvissa, minigolfaamassa, museossa tai jossakin muussa samankaltaisessa riennossa.
Tehtäköön heti kättelyssä selväksi, että minusta lapsilla pitää kyllä olla ja heille saa lahjoittaa leluja, eikä niiden minusta tarvitse olla mitään itseaskarreltuja puulehmiä. Lapset vaan tuppaavat yleensä miltei hukkumaan siihen tavaraan, jonka joulupukki tai synttärivieraat heille tuovat, niin että yksittäisten tavaroiden merkitys kalpenee ja ne muuttuvat miltei yhdentekeviksi kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Edes ennen tavaralakkoani en kokenut erityisen tarpeelliseksi osallistua tämän tavaravuoren kasvattamiseen – paitsi jos kyseessä olivat toivotut tarve-esineet kuten kerhoreppu tai kumisaappaat – ja nyt tietysti vielä vähemmän. Muistan kyllä hyvin miten ihanaa oli pienenä saada kasa paketteja, joista paljastui jos jonkinmoista rompetta. Mutta toisaalta ikimuistoisimpien lahjojen joukossa ovat tiettyjen lelujen lisäksi myös liput Disney-jääshow'hun ja lupaus potkulaudasta (joka ei edes koskaan materialisoitunut, mutta muistan silti lupauksen herättämän riemun).
Näiden elämyslahjojen uhrit eivät koskaan ole valittaneet, pikemmin päinvastoin. Silti lahjan antajasta helposti tuntuu, että antaa muka jotenkin kovin vähän. Mikä lahja se muka on, joka ei ole fyysistä tavaraa – Lego Star Wars -palikoita vaikka, tai Playstation-peli, tai Zhu zhu pets -marsu... Vaikka tosiasiassa yhteisen tekemisen lahjoittaja antaa sitä kaikkein arvokkainta ja korvaamattominta: aikaa ja yhdessäoloa lapsen kanssa.
Yhteiset leffa-, museo- tms. retket ovat aina tuntuneet olevan lahjan saajille tärkeitä ja kivoja juttuja. Mitä ilmeisimmin vaikka leffaan meno on ihan eri asia (kummi)tädin ja sedän seurassa kuin vanhempien, vaikka sitä tehtäisiin toisinaan äidin ja isänkin kanssa. Yleensä lahjan saamisen ja sen käytännön toteuttamisen välillä ehtii kulua hetki aikaa, ja kuulemani mukaan saamapuolella olijat kyllä hyvin muistavat tulossa olevan menon ja kyselevät siitä malttamattomina.
Sinänsä on kyllä kamalaa, että perhepiirin lasten kanssa tulee oikein tarkoituksella ja erikseen suunnitellusti vietettyä aikaa lähinnä näiden joulu- ja synttärilahjojen merkeissä. Näemme kyllä paljon useammin, onneksi, mutta ei heidän kanssaan silti tule kovin usein lähdettyä retkille tekemään erilaisia juttuja ihan vain ex tempore. Se on sääli, mutta mahdollistaa toisaalta tällaisten aineettomien lahjojen antamisen – pitäähän niissä kuitenkin olla jotain erityistä, joka erottaa ne normaalista päiväjärjestyksestä.
Samaa politiikkaa pitäisi harrastaa enemmän aikuistenkin lahjansaajojen kanssa. Ravintolassa syömisiä, leffaan menoja, keilausta, työväenopiston kursseja... Kylmä fakta kuitenkin on, että jos kaikille perheenjäsenille ja lähimmille ystäville pitäisi kullekin keksiä ja antaa joku tällainen yhdessätekemislahja, se veisi tuhottomasti aikaa ja rahaa. Järkyttävää kyllä, tavara on halvempaa ja helpompaa! Ja kalenterissakin on vain rajallinen määrä aika-aukkoja joita jaella ja sovittaa yhteen. Niinpä päädyn yleensä vain ostamaan tai tekemään jonkin tavaran. Eikä kyse edes ole mistään ankeista hätävararatkaisuista, vaan saan suurta mielihyvää siitä, kun etsin ja löydän kullekin lahjasaajalle mieleisiä ja osuvia juttuja.
Ostoslakkoni sääntöjen mukaan on kiellettyä ostaa tavaroita itselle, mutta sen sijaan olisi periaatteessa luvallista hankkia tavaroita lahjaksi toisille. Toisaalta tavaralahjojen ostaminen kyllä sotii lakkoni henkeä vastaan, ja ajattelinkin haastaa itseni tänä syksynä keksimään mahdollisimman monta ruskeaa kirjekuorta eli aineetonta lahjaa pukinkonttiin, myös aikuisväelle. Luotan siihen, että yhdessä vietetty aika on lopulta kaikkein paras mahdollinen lahja, sellainen josta koituu kaikkein eniten iloa niin lahjan antajalle kuin saajalle. Tulilinjalla olijat, tiedätte kyllä keitä olette! Jättäkäähän siis kalentereihinne tilaa tammi-helmikuulle ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti