Hullut päivät

Stockmannin Hullut päivät ovat näköjään lähestymässä. Erehtymättömänä ennusmerkkinä ovat kaikkien muiden tavaratalojen ja kauppakeskusten vastineet (innovatiivisilta nimiltään muun muassa Sembalot, Shopbailut, Kampituspäivät...), joissa kuluttajat voivat sparrata itsensä kisakuntoon ennen varsinaista koitosta Stockan keltaisten haamujen katveessa.

Ajattelin itse ottaa syksyn alennusmyyntirumban oivana mahdollisuutena testata tavaralakkoni järkkymättömyyttä. En kylläkään aio koluta läpi kaikkia pääkaupunkiseudun kauppakeskuksia lähiviikonloppuina, mutta teen itsekuriharjoitteita etänä selaamalla tarkkaan läpi kaikki käsiini päätyvät alekatalogit. Joku voisi väittää että tällainen lähestymistapa on silkkaa huijausta. Kieltämättä heräteostosten todennäköisyys vähenee tällä tapaa radikaalisti, mutta toisaalta suurin osa aleista on kaikkein houkuttelevimmillaan juuri kiiltäviä kuvastojen selaillessa, kun karu todellisuus aletuotteiden laadusta ei ole vielä päässyt paljastumaan myymälän loisteputkien ankarassa valossa.

En tiedä onko kyse kaupunkilegendasta, mutta väitetään että Stockmann myy nykyään kaupaksi käymättömien laatutuotteiden sijaan Hulluille päiville varta vasten tilattua kakkoslaatua. Omat kokemukset tuntuisivat jossain määrin vahvistavan väitteen (paitsi etten osaa sanoa onko tilanne tosiasiassa aikojen saatossa muuttunut). Sitä paitsi tuotteissa on varmasti eroja, ja todelliset aleasiantuntijat osaavat epäilemättä erottaa jyvät akanoista myös Hulluilla päivillä. Valtaosaan kansasta kuitenkin mikä tahansa ”hullareiden” kuvastoon pantu tuote uppoaa kuin häkä. Onhan kyse instituutiosta, kahdesti vuodessa toistuvasta sosiaalisesti hyväksyttävästä tilaisuudesta seota ja tapella viereisen tädin kanssa vaaterievuista, pumpulipuikoista ja kirjolohifileestä, ja tästä kaikesta selvittyään palkita itsensä kantamalla kotiin laatikkokaupalla Brunbergin suukkoja.

Asiantuntijoiden ohella myöskään kaltaiseni pihistelijät eivät alekuvastojen tarjouksia purematta niele. Kuvastojen avulla on nimittäin helppoa tehdä hintavertailuja itseään kiinnostavista tuotteista eli internetin avulla selvittää, onko tarjous oikeasti hyvä vai ei. Hyvä esimerkki vuoden–parin takaa on sykemittari, jota Sokoksella kaupiteltiin 3+1-päivillä tarjoushintaan, joka oli kuitenkin kalliimpi kuin kyseisen härpäkkeen normaalihinta Prismassa. (En muuten ostanut mittaria kummastakaan vaan lenkkeilen edelleen omiin tuntemuksiin luottaen.) Tällaiset muka-alennukset ovat minusta vähintään yhtä ärsyttäviä kuin alennusmyynneissä halvalla myytävä huono tavara. Ilmiö on niin yleinen, etten juuri koskaan osta mitään vertailematta ensin yleisempää hintatasoa.

Vain harvoin tulen suosineeksi jotain kivana ja sympaattisena pitämääni liikettä ja ostaneeksi sieltä siitä huolimatta, että tuote on siellä kalliimpi kuin jossakin toisessa myymälässä tai netissä. Tarkoitan siis identtisiä tuotteita, en välttämättä (paitsi toisinaan myös) kahta samaan käyttötarkoitukseen tulevaa eri tavaraa, joista toinen on halvempi ja toinen kalliimpi. Olen kyllä viime vuosina yrittänyt kääntää ajatus- ja enenevissä määrin myös kulutusmallejani siihen suuntaan, että ostan ennemmin laadukasta kalliilla kuin huonoa halvalla, mutta silloin minun täytyy olla vakuuttunut siitä, että hintaa todella lisää laatu eikä merkki.

Vanhan sanonnan mukaan tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Seison sanonnan takana siinä mielessä, että yleensä hankin tarvitsemani asian tai esineen X sieltä mistä sen edullisimmin saan. Jos taas valinta täytyy tehdä tavaroiden Y ja Z välillä, ostan mielestäni hinta–laatu-suhteeltaan paremman hinnasta riippumatta.

En kuitenkaan ole aivan varma, onko suoraviivainen hintakilpailutus (siis hankinnan X tapauksessa) aina ihan reilua ja oikein. Suhtaudun nimittäin epäluulolla äärimmilleen vietyyn ja ylilyövään kilpailuttamiseen, jota nykymaailmassa niin usein harrastetaan. Julkisen sektorin rakennus- ym. hankkeissa on tietysti kyse aivan eri rahasummista kuin minun isoimmissakaan hankinnoissani, mutta onko periaate sittenkään pohjimmiltaan eri? Onko oikein omassa henkilökohtaisessa elämässään ja taloudenpidossaan pelata sellaisen pelin säännöillä, joita yhteiskunnassa yleisemmin toivoisi muutettavan tai vähintään hienosäädettävän?

Hyväksyn tarjouskilpailun perusperiaatteen ja sen, ettei hankintoja aina tehdä sokeasti vanhaan yhteistyökumppaniin ja hänen tarjoustensa edullisuuteen luottaen. Kuitenkin myös kilpailuttaminen voi olla sokeaa, ja tuntuu että päätöksissä painotetaan aivan liikaa huokeaa hintaa suhteessa hyvään laatuun. Valinta vaikuttaa yleensä kohdistuvan halvimpaan eikä parhaaseen tarjoukseen, mikä taas tuottaa useimmiten huonon ja hutiloidun lopputuloksen. Kilpailutus ajaa tavaran- tai palveluntoimittajat ahtaalle ja pakottaa heidät leikkaamaan kuluja jostain – voi vain arvata, että leikkuri kohdistuu esimerkiksi veronmaksuun tai työntekijöiden palkkoihin, jos hintaa ei voi korottaa eikä omaa voittomarginaalia kannata madaltaa.

Mutta miten tämä kaikki liittyy omiin, pienimuotoisempiin hintakilpailutuksiin? Koen, että myös omissa hankinnoissa pitäisi tarkemmin miettiä, mistä haluaa maksaa tai olla maksamatta, ja pohtia, mistä erityisen edullinen hinta johtuu. Jos esimerkiksi verkkokaupan hintatason huokeus selittyy sillä, ettei liikkeellä ole myymälää eikä siitä koituvia liiketila- ja työntekijäkustannuksia, kyseessä on mielestäni hyväksyttävä kilpailuetu jota voin itsekin hyvällä omatunnolla hyödyntää. Astetta kyseenalaisempaa on tilata tavara verkkokaupasta, joka toimii jossakin ALV-veroparatiisissa (esim. Jerseyn saarella). Kaiken kaikkiaan alan kallistua sille kannalle, että oikeasti eettisen kuluttajan pitäisi miettiä tavaran raaka-aineiden ja valmistusprosessin jne. ohella myös sitä, mitkä tekijät vaikuttavat tuotteen lopulliseen hintaan ja ovatko ne ”oikeudenmukaisia”.

Huhhuh, onneksi olen vielä kuukausikaupalla ostoslakossa enkä joudu miettimään moisia :D Mutta oli miten oli, haluaisin vielä loppukaneettina muokata edellä mainitsemaani sanontaa. Tähän tyyliin: tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa PAITSI jos maksamalla enemmän saa parempaa ja kestävämpää (ja ehkä myös ”reilumpaa”, mitä ikinä se sitten onkaan).