Takaisin tavarataivaassa

Ostoslakkoni on ollut ohi jo kolme viikkoa, joten on korkea aika kirjata ylös lakon jälkimietteet ja antaa sille loppuarvosana. Suoritan itsearvioinnin tarkastelemalla lakon lopputuloksia elämäni eri osa-alueilla:

Koti
Onko kotini lakon myötä muuttunut ilmavammaksi, saanut lisää säilytystilaa ja tyhjentynyt turhasta tavarasta? Valitettavasti ei juurikaan. Jo ennen lakkoa oli käynnissä hitaasti mutta vakaasti etenevä vaatehuoneen raivausprosessi, mutta lakko itsessään ei kyllä edistänyt sitä lainkaan. Toisaalta kodin tavaramäärä ei lakon aikana myöskään lisääntynyt, mikä tuntuu mahtavalta. Todennäköisimmät tavaranlisäykset olisivat kuormittaneet kirjahyllyä ja cd-levylaatikoita sekä vaatekaappia, mutta näiden kaikkien tarjonta on nyt pysynyt aiemmassa, toki jo ihan riittävässä laajuudessaan. Se antaa toiveita siitä, että kodin tavaranpaljoutta voisi vähän kerrassaan onnistua karsimaan sen sijaan, että kerryttäisi tilalle aina saman verran uutta.

Raha
Kartuttiko tavaralakko rahavarojani, kun en ole syytänyt niitä kaupan kassaan? Valitettavasti ei, joudun vastaamaan tässäkin kohtaa. Lakon aikana palkka on aina kuukauden mittaan huvennut tililtä ihan tavalliseen tahtiin. Tai jopa nopeammin, sillä olen lakosta huolimatta tehnyt isoja sijoituksia: suurimpina mainittakoon autokoulu ja ensi viikolla alkava Etelä-Afrikan matka. Sitä paitsi, kuten jo syksyllä valitin, tavaralahjojen korvaaminen erilaisella yhdessä tekemisellä käy helposti kalliiksi, vaikka se onneksi jättää jälkeensä korvaamattomia muistoja ja unohtumattomia elämyksiä.

Entä millainen vaikutus lakolla on ollut suhtautumiselleni rahankäyttöön? Hieman huolestuttava, täytyy myöntää. Kuten todettu, olen lakon myötä omaksunut periaatteen, että jatkossa aion ostaa vähemmän mutta laadukkaampaa – eli miltei väistämättä myös kalliimpaa. Ostoslakkoilu on myös luonut ajatusharhan siitä, etten ole tosi pitkään aikaan tullut käyttäneeksi juuri yhtään rahaa, joten ajattelen, että voin nyt vallan mainiosti kohdistaa tulevien hankintojeni (esim. kännykkä) hintahaarukan piirun jos toisenkin verran aiempaa ylemmäs.

Ihmissuhteet
Miten tavaralakko näkyi ihmissuhteissani? Mahdollinen vaikutus liittyy siihen, että lahjaksi tuli  entistäkin enemmän annettua tekemistä tavaran sijaan. Ja kun tekemiset tehtiin yhdessä lahjan saajan kanssa, lakkoajalle osui monenlaista mukavaa menoa sirkuksesityksistä Suomen Pankin retkeen, suklaabrunssista sushin syömiseen. Jos oletetaan, että edes osa näistä yhteistekemisistä olisi jäänyt väliin ilman lakkoa, se on ehdottomasti parantanut elämänlaatua lisäämällä läheisten kanssa hankittuja kokemuksia ja vietettyä aikaa.

Ympäristö
Kuinka ympäristöystävällinen ostoslakkoni oli? Onnistuinko sen avulla pelastamaan edes pikkuriikkisen palasen maailmaa? Taitaa olla niin, että lakko oli ennakkoajatuksissani ekohenkisempi kuin todellisuudessa. Arvion perusteeksi riittänee viittaus jo yllä mainittuihin autokouluun ja Etelä-Afrikan reissuun, joka ei edes ole ollut ainoa lakon aikana toteutunut tai suunniteltu matka. Tavaroiden ostaminen ei ole ainoaa ympäristöä vahingoittavaa kuluttamista, ja esimerkiksi aineettomien lentolippujen hankkiminen on tietysti tuhatkertainen ympäristörikos verrattuna kirpputorilta ostettuun vaatteeseen tai antikvariaatista ostettuun kirjaan. Luonnon ystävän ostoslakko olisi ehkä kohdistunut laajemmin kaikenlaiseen kuluttamiseen tai mahdollisesti sallinut kierrätystavaroiden hankkimisen. Siispä, kuten olen jo useampaan otteeseen todennut, lakon parantava vaikutus on kohdistunut ensisijaisesti omaan elinympäristööni eikä niinkään ympäristöön.

Ajankäyttö
Miten ostoslakko muutti ajankäyttöäni? Kaupoissa kiertelyn lopettaminen vapautti kyllä hieman aikaa muuhun käyttöön, vaikkei se mikään merkittävä aikasyöppö ole aiemminkaan ollut. Mutta vaikkapa lauantaisten ruokaostosten yhteydessä tuli keskityttyä vain muonavarantojen täydentämiseen, eksymättä kauppakeskuksen ylempiin kerroksiin kiertelemään ja katselemaan. Kaupat ja ostoskeskukset eivät lakon aikana ole näyttäytyneet erityisen houkuttelevina ajanviettopaikkoina, koska eihän niihin tosiasiassa mennä viihtymään tai oleskelemaan vaan ainoastaan tuhlaamaan rahaa. Myös lakon aikana tekemilläni matkoilla aikaa on vapautunut oleellisempiin asioihin kuin shoppailurupeamiin, mikä on lyhykäisillä viikonloppureissuilla ollut oikein tervetullutta. Toivon että jatkossakin osaisin välttää kaupoissa maleksimista ja tehdä niihin ennemmin tarpeen vaatimia täsmäiskuja.

Ruokaostosten teon nopeutumisesta huolimatta lakko tuntuu muutoin jollain tavalla rauhoittaneen ja tyynnyttäneen elämääni. Mitenkä niin, mietin oikeastaan itsekin. Kyse taitaa olla siitä, että monesti kun keksii haluavansa tai tarvitsevansa jotain, tätä oivallusta seuraa kiihkeä etsintävaihe joko oikeissa kaupoissa tai internetissä. Minun on vaikea lopettaa etsimistä ennen kuin oikea tavara tai tuote löytyy ja tietysti vielä parhaalla mahdollisella hinta-laatusuhteella. Lakon aikana kaiken tämän on voinut jättää väliin. Netti on tosin niin pohjaton ajantappamiskeinojen runsaudensarvi, ettei yhdestä ajanvietteestä luopuminen vielä millään muotoa merkitse tietokoneella notkumiseen käytetyn ajan oleellista vähenemistä.

Asenteet
Mullistiko tavaralakko ostamista koskevat ajatukseni ja asenteeni? Jollei aivan mullistanut, niin auttoi ainakin huomaamaan tiettyjä ajatustapoja ja toimintamalleja, joita oli helppoa ja vaivatonta muuttaa toivottuun suuntaan. Ja lakon vaikutukset elämääni tuntuvat ajatustasolla suuremmilta kuin ehkä konkreettisesti: olenhan edelleen ostanut totuttuun tapaan ruokaa ja kuluvaa päivittäistavaraa, enkä siten ole kokonaan ollut kulutuskulttuurin ulkopuolella. Jatkuva uuden ostamisen tarve lakon aikana kuitenkin hiipui yllättävän helposti. Yllättävää iloa tuotti se, että uuden sijaan saattoi löytää vanhaa. Jonkun kerran tuli sellainen olo, ettei ollut esimerkiksi mitään kivaa päällepantavaa, mutta aika äkkiä kaapista löytyi paljon hyviä vaihtoehtoja. Välillä taas olisi tehnyt mieli ostaa joku uusi kirja, mutta joka kerta pinossa oli vanhojakin opuksia lukemista odottamassa.

Lakkomotivaatio notkahti melko nopeasti alun jälkeen, kun koin, että olin jo saanut siltä toivomani oivallukset: tyytyväisyyden jo omistamaani ja ilon vanhoista suosikeista sekä periaatteen, että jatkossa ostaisin vähemmän mutta harkitumpaa, laadukkaampaa ja kestävämpää. Motivaatiota heikensi myös se, että koin lopulta hölmöksi kaiken ostamisen ja tavaran niputtamisen samaan kategoriaan. En osaa pitää kovin pahana vaikkapa kulttuurin kuluttamista, edes tavaramuodossaan esimerkiksi kirjoina tai levyinä. Vaatteiden, kenkien ja laukkujen ostamisesta sen sijaan toivon päässeeni ”yli” tai irti, ainakin mitä tulee heräteostoksiin, mielialashoppailuun ja ostoksilla käymiseen ajanvietteenä.

Kokonaisarvosana
En voi antaa itselleni ostoslakkolaisena kiitettävää arvosanaa, koska sorruin muutamaan (tosin täällä blogissa julkisesti tunnustettuun!) lakkorikkomukseen. Yllättävän helppoa ja tuskatonta lakkoilu silti kaiken kaikkiaan oli. Se tuntui virkistävältä ja auttoi kiinnittämään huomiota asioihin, joita ei yleensä tulisi pohtineeksi, kuten omaan suhtautumiseen tavaroihin ja omiin ostamisen motiiveihin. Tavaralakolle kokemuksena voin siis antaa kehuja ja suositella kokeilua muillekin. Totaalisessa kieltäymyksessä ei välttämättä ole pointtia pitemmän päälle, mutta lakosta saa hyvän sysäyksen oman ajattelun ja toiminnan tarkasteluun – ja toivottavasti myös muuttamiseen.

Tavaralakko-blogin pito loppuu näillä näkymin tähän, mutta jo ensi viikosta alkaen pääsee Etelä-Afrikan matkakuulumisia seuraamaan osoitteessa travel.wuokko.org!

Tavaralakkoilija trendsetterinä?

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla 20.3. taloustoimittaja Annukka Oksanen kirjoittaa otsikolla ”Vaatimattomuus kaunistaa” tuoreiden tanskalaisten muoti- ja naistenlehtien katselmuksestaan. Euroopan talouskriisi ja romahtaneet asuntojen hinnat heijastuvat hieman yllättäen myös näiden lehtien sivuille. Säästäväisyyden vaatimus kuvastuu siinä, miten vaatekaappia kehotetaan päivittämään uutta sesonkia varten: heräteostokset ovat pannassa, ja sen sijaan nyt tulee panostaa laatuun ja pitkäkäyttöisyyteen. Eräässä muotilehdessä opastetaan jopa siihen, miten kevään ”sesongista selviää mahdollisimman vähillä uusilla ostoksilla tai jopa kokonaan ilman ostoksia”.

Tavaralakkoilija hämmentyy. Eikö lakossani ole hitustakaan omaperäisyyttä ja kapinallisuutta – onko se päinvastoin peräti muotia?!? Jo aiemmin oli helppo hahmottaa ostoslakon yhteys sellaisiin laajempiin trendeihin kuin downshiftaus tai ympäristötietoinen kuluttaminen, mutta säästäväisyys naistenlehtien mainostamana (vaikka toki omaan maailmaansa sopivaksi muokkaamana) muodikkaana ilmiönä on uusi ja yllättävä ajatus. Tosin omalla tavallaan ihan kannatettava. Ja mikäpä sen mukavampaa kuin olla muotivirtauksen edelläkävijä? ;)

Jos kumpi tahansa trendi – oman kuluttamisen vähentäminen joko ympäristösyistä tai muodin mukana – innostaa, niin suosittelen lämpimästi ryhtymistä ostoslakkoon. En tosin koe lakkoa mitenkään välttämättömäksi keinoksi muuttaa omaa kulutuskäyttäytymistään. Lakko vain helpottaa muutosta auttamalla kiinnittämään tietoista huomiota siihen, mitä, miten ja miksi ostaa. Oman toiminnan tunnustaminen ja tunnistaminen taas lienevät edellytyksiä tarpeellisten muutoskohtien löytämiselle ja muutosten toteuttamiselle.

Minulle lakko on osoittanut ainakin sen, millaisia hankintoja pidän turhina ja millaisia tarpeellisina. Yleisohjeen ”laadukkaampaa, mutta vähemmän” -lisäksi on hahmottunut käytännön nyrkkisääntöjä arveluttavien ja hyväksyttävien ostosten tunnistamiseen. Minulle henkilökohtaisesti pahimpia turhakkeita ovat heräteostoksena hankitut vaatteet sekä kodin sisustusesineet. Sen sijaan tarpeellisia tai ainakin suotavia sijoituskohteita ovat harrastusvälineet sekä kirjat ja muut kulttuurituotteet (joista tosin esimerkiksi levyjen ei välttämättä tarvitse olla fyysisiä esineitä). Tietysti myös vaatteille ja sisustusesineille on oma paikkansa, mutta toivon todella, etten sorru jatkossa hankkimaan sellaisia hetken mielijohteesta. Turhia heräteostoksia haluaisin toki välttää myös hyväksyttävien hankintojen kategoriassa. Malttia ostoimpulssien edessä siis, on oma toiveeni tavaralakon jälkeensä jättämäksi perinnöksi.

Minulla lakkoa on jäljellä enää 10 päivää, joten ryhdyn vierittelemään lakkopalloa (tai ainakin ajatusta ostosten vähentämisestä) jo eteenpäin... Haastankin teidät lukijani miettimään, mitä kuuluu teidän omiin turhien ja tarpeellisten hankintojen kategorioihinne, ja joko jakamaan pohdintanne täällä tai ainakin pitämään ne mielessä seuraavalla kerralla ostoksia tehdessänne!

Dopamiinia, dopamiinia

Eilen olin pitkästä aikaa harrastamassa oikeaa kunnon shoppailua tunnin-parin verran 12-vuotiaan siskontyttöni ja toisen siskoni seurana heidän perinteisellä jokakeväisellä ”humputtelureissullaan”. Esiteiniltä eivät shoppailuenergia ja -into ihan hetkessä lopu, ja siskontyttö kauhistelikin omaa ostoslakkoani ja oli sitä mieltä, ettei mitenkään itse pystyisi samaan. Shoppailusta kun tulee hyvälle mielelle, ja jotain saatuaan ei voi lopettaa vaan haluaa saada vielä jotain lisää.

Me tädit pyörittelimme vähän silmiämme jälkimmäiselle kommentille, mutta myönnettäköön, että tunne on kyllä itsellekin tuttu. Shoppailu toimii toisinaan mainiona mielialan kohottajana: sillä voi joko palkita itsensä arjen keskellä tai siitä voi saada lohtua ja piristystä ärtymyksen ja ankeuden keskellä.

Shoppailu koukuttaa, koska se saa aivot erittämään dopamiinia, ”mielihyvähormonia” – ihan samaan tapaan kuin muutkin pahamaineiset koukuttajat kuten suklaa, kahvi, alkoholi, tupakka tai (muut) huumeet. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mielihyvän tunteen syntyminen ei edellytä varsinaista ostamista, vaan se liittyy nimenomaan ostoajatuksella leikittelyyn ja houkuttelevan hankinnan harkitsemiseen. Ikkunaostoksilla käymisestä voi siis saada yhtä paljon mielihyvää kuin tosiasiallisesta tuhlaamisesta.

Itse asiassa kaupanteon konkretisoituminen saattaa jopa murentaa mielihyvän ja aiheuttaa katumuksen tunteita, kun dopamiinin eritys lakkaa ja aivojen kemikaalihumala laskee. Olennaista on kutkuttava tunne ennen päätöksentekoa ja toimintaan ryhtymisestä; (ostos)mahdollisuuden realisoituminen tappaa mielenkiinnon ja huomio suuntautuu jo seuraavaan mahdolliseen mielihyvän lähteeseen. Juuri tästä syystä shoppailu tuottaa vain väliaikaista iloa eikä pysyvää tyydytystä. Kiinnostavaa on, että lyhytkin pysähdys tai epäröinti matkalla kassalle vähentää dramaattisesti ostoksenteon todennäköisyyttä. Tuumaustauko päästää järjen äänen kuuluville dopamiinihuuman takaa ja auttaa harkitsemaan ostoksen tarpeellisuutta paremmin.

Ostoslakkoni terävin kärki suuntautuu juuri turhanpäiväiseksi ja hölmöksi kokemaani mielialashoppailua vastaan. Edellä esitetyn valossa tuntuu siksi järkevältä idealta yrittää aina jatkossa  pitkittää ostosten tekoa ja venyttää ostopäätöstä mielellään ainakin yön yli. Hetken harkinta-aika on jo aiemmin osoittautunut hyväksi keinoksi hillitä ostointoa, mutta nyt voisin omaksua aikalisän pitämisen tietoisemmaksi periaatteeksi.

Shoppailun mielialavaikutukset olivat mielessä siskontytön intoilun lisäksi siitä syystä, että viikko on jostain syystä käynnistynyt vähän myrtyneellä mielellä. Piristystä pitäisi tietysti hakea liikunnasta, plaah, mutta enemmän houkuttaisi joku vähemmän itsekuria vaativa piriste, kuten ostoksilla käyminen tai suklaan syöminen.

Sanotaan, että sokerinhimosta pääsee irti kun vain pidättäytyy syömästä sokeria tarpeeksi pitkään. Voi olla, mutten ainakaan itse ole selvinnyt repsahtamatta toisinaan herkkuihin. Ostoslakko on kyllä toiminut saman kaavan mukaisesti: shoppailuhalut ovat lakon myötä merkittävästi vähentyneet ja toivon, että asennoitumiseni ostoksilla käyntiin on muuttunut pysyvästi: aion tulevaisuudessa shoppailla vähemmän, harkitsevammin ja ennemmin tarve- kuin mielialalähtöisesti. Ajoittaisesta suklaan syömisestä minulla ei sen sijaan ole aikomustakaan opetella eroon :)

Shoppailudopamiineista mm. seuraavien linkkien takana:
Luolamies opetti shoppailun
This is your brain at the mall: Why shopping makes you feel so good
Shopping, depression and dopamine

Pelasta maailma, tee se jo tänään?

Havahduin taas blogin pitoon, kun eräs (ennen lakkoa) suosimani vaatemyymäläketju lähestyi minua selvästi huolestuneena lakon aiheuttamasta kuluttamattomuudestani. Minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin kymmenen euron alekupongin kera. Asiakkaista halutaan siis selvästi pitää kiinni! Sääli vain, ettei edelleenkään tee yhtään mieli päästä vaateostoksille. Jokusen kerran olen lakon aikana piipahtanut vaateliikkeissä tai kävellyt tavaratalon vaateosaston läpi, kokematta kuitenkaan ylitsekäymätöntä sovittamisen ja osteskelun kaipuuta. Pikemmin päinvastoin olen tuntenut mielihyvää siitä, ettei ole tarvinnut tai edes ”saanut” jäädä katselemaan ja mallailemaan. Kevättä kohti voivat mieliteot tietysti voimistua, onhan se ainakin mainostajien mukaan aina uudistumisen aikaa. Ja mikäs sen helpompi keino uudistaa itseään kuin vaatekaapin sisällön uusiminen..?

Itse asiassa nykyään on tarjolla vielä vaivattomampi keino muuttaa itseään ja peräti koko maailmaa: internet. Itsensä muuttamiseen on tarjolla etäohjattuja dietti- ja kuntoiluohjelmia; maailman muuttaminen puolestaan tuntuu vähimmillään vaativan pelkkiä allekirjoituksia adresseihin ja tykkäämisiä Facebook -kampanjoihin. Ainakin arabikeväässä ja kotimaan vastikään käydyssä presidentinvaalikampanjassa sosiaalinen media on todella näytellyt suurta roolia. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että nettiosallistuminen on vain yksi todiste aikamme mukavuudenhalusta. On kovin helppoa ja vaivatonta osallistua internetin välityksellä suoran käytännön toiminnan sijaan. Oma ostoslakkoni on tästä näkökulmasta katsoen laiskuuden huipentuma: päätän olla tekemättä tiettyä asiaa ja tilitän sitten tämän tekemättä jättämisen synnyttämiä tuntemuksia blogissani.

Periaatteessa en kylläkään koe, että yrittäisin ostoslakollani muuttaa tai parantaa koko maailmaa. Ennemmin kyse on oman välittömän elinympäristöni ja omien elintapojeni muuttamisesta, eli pohjimmiltaan täysin itsekeskeisestä hankkeesta. Tavaralakkoni tavoitteena on parantaa omaa oloani ja elämänlaatuani luopumalla turhasta ja keskittymällä olennaiseen. Kukin voi tietysti määritellä omat ”turhansa” ja ”olennaisensa” omalla tavallaan. Joku toinen voisi lopettaa vaikkapa lentomatkustamisen, suklaan syömisen, eläinperäisten tuotteiden ostamisen tai alkoholinkäytön – kaikki asioita, joista en itse ole luopunut tai luopumassa. Shoppailu on minulle jotain, josta saatan määräajaksi varsin tuskattomasti pidättäytyä – suklaa- tai matkustuslakosta olisi varmaan paljon vaikeampaa pitää kiinni.

Jos kerran koin shoppailun asiaksi, josta saatoin helposti luopua, niin miksi sitten pitää aiheesta melua blogikirjoittelulla? Kuvittelenko, että saan esimerkkini voimalla muutkin kyseenalaistamaan kulutuskäyttäytymistään? Vai onko blogin pito vain itsekorostusta? Varmaankin sekä että: haluan omalla lakkoilullani ja siitä kirjoittamalla kertoa vapaudentunteesta, joka syntyy tarpeettomasta luopumalla, ja tiedostamisen ilosta, jota oman toiminnan ja meille syötettävien ostoyllykkeiden tarkasteleminen etäältä luo. Toisaalta oma vaikutuksensa on myös kaikkien maailmanparantajien helmasynnillä, ylemmyydentunteella, jota periaatteiden asettaminen ja niissä pitäytyminen tuottaa.

Itsetehostus tuskin on kaiken maailmanparantamisen liikkeelle paneva voima, mutta aimo annos sitäkin lienee tarpeen: yritämme tehdä ja toimia oikein ja kannustaa muitakin tekemään ja toimimaan oikein, jotta voisimme olla tyytyväisiä itseemme. Eikä kai siinä lopulta ole mitään pahaa, kunhan emme ylpisty ja kuvittele, että omat periaatteet ja toiminta olisivat ainoita oikeita ja täydellisiä.

Vaikken usko, että ostoslakollani ja blogillani olisi kovin vallankumouksellista vaikutusta, niin toivon silti, että se innostaisi muitakin pohtimaan omaa kuluttamistaan. Tarkoituksena ei niinkään ole kehottaa lopettamaan ostoksilla käyntiä kokonaan, vaan rohkaista huomaamaan ja hahmottamaan oman ostoksilla käymisen syitä ja tarpeellisuutta. Vaikka unelmoinkin kestävämmän ja tiedostavamman kuluttamisen yleistymisestä, tajuan toki, että oman lakkoni vaikutus on varsin rajallinen. Mutta niin kai se on, ettei maailmaa voi muuttaa kuin omalta kohdaltaan, tai ainakin omalta kohdaltaan täytyy aina aloittaa. Kyynisyys siis sikseen ja loppuun vielä varmemmaksi vakuudeksi pari lainausta viisaammalta, Mahatma Gandhilta:

“You must be the change you want to see in the world.”

“As human beings, our greatness lies not so much in being able to remake the world – that is the myth of the atomic age – as in being able to remake ourselves.”

Tavarattoman tammikuun terveiset

Tammikuu on mennä hujahtanut yhdessä silmänräpäyksessä joulusuklaita sulatellen, alkavaan työvuoteen orientoituen ja presidentinvaaleja jännittäen (ja vaalilautakuntalaisen ominaisuudessa toimeenpannen).

Blogi ei kuitenkaan ole unohtunut, ja lakkokin on jatkunut kuulumisten päivittämättä jäämisestä huolimatta. Ostoslakkoni on miltei huomaamatta edennyt jo yli puolenvälin: jäljellä on enää reilut kolme kuukautta kahdeksasta!

Loppuvuoden sortumisten jälkeen joulu oli onneksi varsin tavaraton. Koko perhepiiri oli – hienoiseksi yllätyksekseni – noudattanut ilahduttavissa määrin lakkoperiaatteitani, eikä paketeista paljastunut montaakaan uutta tavaraa. Sen sijaan itsetehtyjä herkkuja, lahjakortteja kulttuuririentoihin ynnä muuhun mukavaan ja lupauksia yhdessä vietettävästä ajasta, esimerkiksi peli-illoista ja uimareissuista, löytyi pukinkontista runsain mitoin.

On tietysti niin, ettei edes aineettomia lahjoja pitäisi jaella ylenmäärin, sillä aineettomienkin hyödykkeiden tuottaminen nielee energiaa ja resursseja. Seuraavana jouluna on kai pyrittävä vielä vähentämään kaikenlaisten lahjojen kokonaismäärää, laadusta riippumatta. Mutta totta puhuen odotan kyllä innolla tulevaa elokuvissa, teatterissa ja ravintolassa käynnin täyteistä kevättä. Periaatteessa kai pitäisi vähentää kaikkea kuluttamista ja kyseenalaistaa koko kuluttamisen idea. Äkilliset, totaaliset luopumiset eivät kuitenkaan yleensä jää lopullisiksi, vaan niistä on hankalaa pitää kiinni. Aion siis edetä asteittain ja lähteä siitä, että siirrän oman kulutukseni painopistettä tavaroista palveluihin.

Yhteen sekä saamissani että antamissani joulupaketeissa piilleeseen lahjaan pätee onneksi jatkuvan kasvun logiikka – vieläpä aiheuttamatta mitään päästöjä tai luonnonvarojen tuhlausta. Kyseinen lahja on yhdessäolo – ilmiö, joka poikii ainoastaan lisää yhdessäoloa ja sen mukana iloista mieltä, henkistä hyvinvointia ja paremman (tuntuisen) maailman. Kukaties ystävien ja läheisten seuran elävöittämänä tulee sitä paitsi helpommin keskityttyä elämän oleellisuuksiin ja kehityttyä yhä vapaammaksi tavaran houkutuksista.

En kuitenkaan jää vain toiveikkaasti yhdessäolon henkistävän voiman varaan, vaan tiukennan lupausteni mukaan lakkosääntöjä lakon loppuajan hankaloittamiseksi tai puhdasoppisemmaksi tekemiseksi.

Tiukennus sääntöön nro 4: En osta musiikkia myöskään mp3-muodossa.

Tiukennus sääntöihin nro 6 ja 7: En hanki kodin tarvekaluja enkä kuluvia vaatteita kuten sukkia, alusvaatteita jne. vaikka ne menisivät rikki. Tämänhetkiset varannot saavat riittää loppulakon ajaksi. Kodinkoneet on korjattava tai lainattava, jos entiset hajoavat. (Huom! Ikivanha kännykkäni alkaa mitä ilmeisimmin vedellä viimeisiään, eikä ole sanottua, että se säilyisi viestintäkelpoisena huhtikuuhun asti. Elämme siis jännittäviä aikoja... Hajoamisskenaario silmissäni elän toivossa, että jollakulla tuttavallani on laatikonpohjalla sellainen ihme kuin vanhuuttaan vaan ei toimimattomuuttaan käytöstä poistettu kännykkä.)

Tiukennus sääntöön nro 8: En enää ota vastaan tavaralahjoja muilta, enkä myöskään saa antaa lahjaksi tavaraa muille. (Huom! Ystäväpiirissä on parhaillaan käynnissä 30-vuotissuma.)

Tiukennus poikkeukseen nro 10: En osta myöskään tutkimuskirjallisuutta tai muuta töihin liittyvää tavaraa.

Rangaistus lakkorikkomuksista: Jollen noudata lakkosääntöjä, joudun luovuttamaan kierrätykseen vanhaa tavaraani suhteessa 1 sisään, 3 (”samanarvoista”) ulos.

Lakkosäännöistä en aio yrittää kovin tiukasti pitää kiinni enää lakon loputtua, mutta tätä viimeistä periaatetta voisin kyllä ajatella soveltavani uutta tavaraa tai vaatetta hankkiessani myös jatkossa. Jos kantaa jotain uutta sisään, pitää hankkiutua eroon vähintään samasta määrästä vanhaa. Kodin säilytystilat pysyisivät väljinä eikä tarvitsisi säännöllisin väliajoin tuskailla tilan loppumista. Rangaistus on kieltämättä vähän hölmö siinä suhteessa, että tavaran määrä maailmassa ei pienene, vaan ainoastaan omassa kodissani, mikä ei tarkemmin ajatellen tunnukaan yhtään rangaistukselta vaan päinvastoin...

Joulumietteitä

Ostoslakkoilija toivottaa kaikille hyvää joulua, tuota yltäkylläisyyden ja tavaran riemujuhlaa. Eiku.

Koska alan hiljalleen tekeytyä lyhyen joululoman tunnelmiin, olen laiska ja kopioin alkuun Vihreän Langan nettiversiossa hiljattain julkaistua ”ympäristöpolitiikan opiskelija ja degrowth-aktivisti” Jaana Eskolan haastattelun. Olen samaa mieltä oikeastaan kaikesta, mitä Eskola jutussa toteaa, ja hänen ajatuksensa osuvat koko lailla yksiin sen kanssa, mitä olen tätä blogia kirjoittaessani pohdiskellut.

”Voiko paremman ja puhtaamman maailman saada ostamalla?

Ostamalla ei maailmaa pelasteta. On ongelmallinen lähtökohta, että kun on pakko ostaa, niin osta vihreää. Kulutus ei vähene niin, vihreät rinnakkaismarkkinat eivät ratkaise mitään. Parempi olisi miettiä, onko pakko ostaa ollenkaan vai voisiko jättää ostamatta.

Voiko kuluttamalla sitten vaikuttaa ollenkaan?

Tietenkin kuluttamalla voi myös vaikuttaa, eli valitsemalla kestävästi tuotetun ja vihreän vaihtoehdon silloin, kun jotain on pakko hankkia. Mutta vaikuttaminen ei saisi typistyä kuluttamiseen, koska silloin mennään mukaan kulutusyhteiskuntaan, jonka perusteita pitäisi kyseenalaistaa.

Entä jos ei ole varaa tehdä niitä kestävämpiä valintoja, ostaa luomukinkkua, ekopuuvillapaitoja ja reilun kaupan kahvia?

Ekologisista tuotteista on tulossa luksusta ja tuloerojen kasvu vauhdittaa kehitystä. Suunta pitää saada kääntymään, esimerkiksi terveellisten ja kestävästi tuotettujen ruokien pitäisi olla kaikkien ulottuvilla. Vähävaraisia en oikein osaa neuvoa, tietenkin käytettyä kannattaa ostaa. Vähävaraiset sinällään kuluttavat yleensä paremmin ansaitsevia vähemmän.

Millaisia joululahjoja annat itse?

Omassa perheessämme emme ole antaneet lahjoja enää varmaan viiteen vuoteen, ei siihen oikein aikuisten kesken ole tarvetta. Toki ostan joskus joululahjoja. Palvelut ovat tietenkin itsestäänselvyys, mutta tavaralahjani ovat sellaisia, jotka voi syödä tai juoda. Vaikka pieniä määriä laadukasta suklaata tai luomukahvia. Niin ja tietenkin kirjoja, kirjojen antaminen on hyvä asia.”

En ole ihan varma, miksi tiukkaa linjaa vetävä Eskola lopussa löperöityy antaa synninpäästön kirjoille verrattuna mihin tahansa muihin tavaralahjoihin, mutta lukutoukka ja kirjojen hamstraaja minussa on kieltämättä täysin samaa mieltä. Koko syksyn olen lukenut Tolstoin Sotaa ja rauhaa (en siis ihan yllä paavovärysmäiseen lukutahtiin), ja se on tyydyttänyt kaunokirjallisuuden nälkäni varsin kiitettävästi jo usean kuukauden ajan. Epilogi on vielä säästössä joululomalle. Köykäisemmillä eväillä olisikin herkästi iskenyt himo kirjahankintojen tekemiseen. Onneksi ostoslakon kevätpuolta varten on hyllyssä odottamassa pari Mika Waltarin historiallista romaania, joita en ole aiemmin lukenut.

Kirjaostoksia olisi varsinkin tehnyt mieli tehdä Lontoon kirjakaupoissa, joissa tuli pikkaisen pyörittyä parisen viikkoa sitten yhdistetyn työ- ja huvimatkan yhteydessä. Kirjojen kannet ja esillepano myymälöissä ovat niin houkuttelevan ja herkullisen näköisiä tuolla suuressa maailmassa! Tästä muuten kirjoitti jokin aika sitten Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Juha Sainio, jonka teksti oli hieno puolustuspuhe kirjoille ja niiden kestävyydelle sekä kauneudelle esineinä (tosin e-kirjoja vastaan – en itse osaa pitää niitä minään mörköinä vaan uskon että niin paperi- kuin sähkökirjoille on molemmille paikkansa).

Tiettyä kirjaostoshaikeutta lukuun ottamatta oli kyllä ihanaa, kun ei ollut pienintäkään tarvetta sisällyttää lyhyen matkan ohjelmaan kaupoissa kiertelyä. Vapaa-ajan saattoi siis viettää ilman minkäänlaisia ostopaineita museoissa kierrellen, kaupungilla kuljeskellen ja pubeissa istuskellen. Kova jouluhulina Lontoossa kyllä oli meneillään näyttävine valoineen ja erilaisine tapahtumineen. Samana viikonloppuna oli esimerkiksi kaupungin keskeisimmät ostoskadut Oxford Street ja Regent Street muutettu kävelykaduiksi joulun ostosrumban kiihdyttämiseksi.

Sama hulina oli tietysti vastassa myös kotona. Jouluostoksilla käynnin jätin kyllä tänä vuonna harvinaisen vähälle – olin ostoksilla oikeastaan vain kerran ja silloinkin ainoastaan puolen tunnin ajan Kluuvin Eat & Joy -”kauppahallissa”. Olen tosin paketoinut myös muutaman tavaralahjan, mutta hankinnat tein joko aiemmin syksyllä tai netissä. Hyvin stressitön ja hietön joulunalusaika siis! Voin suositella kaikille joulustressistä kärsiville mahdollisimman materiatonta joululahjapolitiikkaa ja pukinkontin täyttämistä erilaisilla elokuva-, taide- ja ravintolaelämyksillä. Tähän täytyy kyllä linkittää vielä kolmas kommentaattori, Virpi Salmi, joka aika usein lyö kolumneissaan huteja mutta osui tällä kertaa juuri sopivasti, muttei liikaa, allekirjoittaneeseenkin ivatessaan tekopyhiä jouluhössötyksen ja kaupallisuuden kriitikoita.

”Hyvän ihmisen joulu perustuu jouluun liittyvien asioiden vastustamiselle. Yleisin vastustamisen kohde on hössötys.

Pahamaineinen hössötyshän tarkoittaa sitä, että ollaan keskiluokkaisia, hankitaan lahjoja ja tehdään juhlaruokia.

Hössöttämisen sijaan pitää sytyttää kynttilä, tuijottaa sen liekkiä ja ajatella, miten hyvältä mun sielussa just tuntuu, koska en hössötä, sillä mutsi tekee kaikki jouluruuat, eikä mun tartte antaa kenellekään lahjoja, koska olen prekaari, nyyh, väitän tässä juuri maksaneeni viimeisillä rahoillani tv-lupamaksun.

Kaupallisuuden, materialismin ja krääsän vastustaminen on myös hyvyyden timantinkovaa ydintä.

Krääsä-käsitteen alle lasketaan kaikki tavarat, joita itse ei juuri sillä hetkellä tarvitse tai halua, ja joita tuottavat muut kuin lähiseudun luomuviljelijät tai Afrikan sarven naislesket käsityöläis-mikrolainapajoissaan.

Kaupallisuutta on maailmanlaajuisesti marras–joulukuussa tapahtuva liiketoiminta paitsi Applen tuotteiden ostaminen itselleen. (Ne ovat liian kalliita annettaviksi lahjoina toisille.) Kun avaa valkoisen laatikon, se on vähän kuin saisi itseltään joululahjan ja orgasmin yhtä aikaa.

Materialismi taas on brutaaleja, tavallisia asioita, joita muut toivovat, digikameroita, paistinpannuja, kasvohoitoja ja pelikonsoleita.”

Vaikka pidän Virpin pilkkaa oikeansuuntaisena ja oikeutettuna, koen että jouluun liittyvässä tavarahullutuksessa on kyllä vähentämisen varaa. Tosin mielestäni jouluun kuuluu aivan olennaisesti tietynlainen materialismin laji. Ollakseen perimmältään yhdessäolon ja antamisen ilon juhla joulun tunnelma on ainakin omalla kohdallani yllättävän suuressa määrin kiinni niistä tavaroista, joilla se luodaan. En viljele joulukoristeita ylen määrin, mutta tiettyjen esineiden kaivaminen vaatehuoneen kätköistä on edellytys sille, että oikea joulu voi tulla.

Mutta oikeanlaista joulua ja näitä välttämättömiä joulukoristeita ei voi vain OSTAA. Huomasin sen ensimmäisenä vuonna, jolloin meillä oli joulukuusi. Hankin kuusta varten erinäisistä sisustusliikkeistä valikoiman koristeita, jotka näyttivät sieviltä kaupan hyllyllä, mutta kuuseen ripustettuna tuottivat vain järkyttävän muovisen ja keinotekoisen lopputuloksen. Sittemmin lahjoitin nämä persoonattomat kuusenkillukkeet kierrätyskeskukseen ja päätin panostaa kuusenkoristeissa muistoihin ja merkitykseen. Oksille ripustetaan siis muun muassa ikivanhoja mummulasta perittyjä käpyjä, entiseltä työpaikalta hankitut tina-”tingelit”, erinäisiä omatekoisia tuotoksia sekä lasipallot, jotka ostin joskus lukioikäisenä, vuosia ennen kuin oma kuusi oli lainkaan ajankohtainen. Jälleen kerran tullaan siis siihen, mikä tehtävä tavaroilla voi parhaimmillaan olla: ne kantavat mukanaan tarinoita ja tunnelmia. Juuri tätä on mielestäni jouluun liittyvä ”hyvä” materialismi.

Näihin pohdintoihin kuittaan tavaralakon ensimmäisen puoliskon ja vuoden 2011. Seuraavassa lähetyksessä luvassa niitä mainitsemiani lakkosääntöjen tarkistuksia!

Lakkolainen ostosparatiisissa

Tervehdys pitkästä aikaa! Radiohiljaisuus on johtunut Intian-matkablogin päivittämisestä Tavaralakon sijaan.

Kyseessä oli kuudes reissu Intiaan, tällä kertaa tosin vain parin viikon pikapyrähdys. Ostosmielessä en ole enää Intiassa riskialtteinta kohderyhmää, sillä kuten eräs kanssareissaaja vuosia sitten ytimekkäästi ilmaisi: ”On the first trip you buy everything, on the second you buy something, on the third you buy nothing.” Oleellisimmat Intian-tuomiset on tosiaan tullut jo hankittua edellisiltä reissuilta. Tietysti vastaan tulee aina iki-ihania klassikoita, joista on miltei mahdoton kieltäytyä: on rumpua, puista kurnuttajasammakkoa, kivinorsua jonka sisälle on kaiverrettu pienempi norsu... Jotenkin onnistuin silti pysymään lujana näiden valtaisien houkutusten edessä.

Kokonaan en kuitenkaan ostoksilta välttynyt, sillä minulle oli esitetty kotona ennen lähtöä muutama kaino tuliaistoive jotka piti yrittää täyttää. Lahjat toisillehan ovat vielä ihan lakon hengen sallimia, mutta omakohtaisten ostosmielitekojen kannalta vaarallinen koetinkivi oli luvassa reissun lopussa Mumbain ostosparatiisissa. Täytyy valitettavasti myöntää, etten siitä ihan synneittä selvinnytkään.

Mumbaissa koko kaupungin ilmapiiri tuoksahtaa rahalta ja tuhlaamiselta. Metropolin elämä pyörii kaupankäynnin, bisneksenteon ja kuluttamisen ympärillä. Ostosparatiisiksi Mumbain tekee se, että sieltä saa vähän kaikkea, tai siis ihan mitä vaan. Ja mihin hintaan tahansa haluaa. Halpa hinta tarkoittaa toki säännöllisesti huonoa laatua, mutta vaaditut sijoituksetkin ovat varsin pieniä. Shoppailun säännöt ovat siis oikeudenmukaisen tuntuiset: täytyy päättää mitä haluaa, kuinka kovasti ja paljonko siitä on valmis maksamaan, ja sitten vain etsii näiden rajausten sisään jäävät vaihtoehdot.

Tämän pökerryttävän laatu- ja hintaluokkien runsauden lisäksi shoppailijaa ovat Mumbaissa houkuttelemassa muutamat tasokkaat kauppaketjut, joissa myydään persoonallisia, kekseliäitä, intialaismausteisia vaatteita ja kodintavaroita, joita on vaikea vastustaa. Matkatoverina ollut puoliso ei myöskään helpottanut asiaa vaan osteskeli melko estottomasti mitä huvitti ja ehdotteli sitä sun tätä jännää ostettavaa rinkantäytteeksi. Hän oli sitä paitsi jo hankkinut kaikenlaista kotiintuomista yhteistä Intian-visiittiämme edeltäneeltä Nepalin-reissulta, huomioitakoon että täysin pyytämättäni!

Omalle, tosin puolison kanssa jaetulle, syntilistalleni lasken Mumbaissa kertyneen satsin lasinalusia (joita on jo pitkään tarvittu lisää), neljä Bollywood-leffaa dvd:llä (jotka kyllä mainitsin jo lakon säännöissä etukäteen päätettynä poikkeamana) ja yhden kesämekon (jonka panin puolison minulle ostamaan mutta selvää lakkorikkurointia se silti oli). Varhaisiin Intian-matkoihin verrattuna kyllä hyvin askeettista meininkiä. Ja paljon vähemmän teki edes mieli ostaa mitään kuin yleensä, kun kuitenkin jollain tapaa halusi pitää lakkomentaliteettia yllä. Hankinnat, jotka tuli lopulta tehtyä, olivat selviä ja miltei pakonomaisia ostopäätöksiä, eikä niihin liittynyt sellaista oman pään sisäistä juupas-eipäs-väittelyä, jota usein käy kun matkoilla ollessaan näkee jotain kivaa ostettavaa mutta jää pohtimaan, haluaako/tarvitseeko sitä sitten kuitenkaan oikeasti (mikä nykyuskomukseni mukaan tarkoittaa kielteistä vastausta).

Oliko Mumbai nyt sitten ostoslakkoni antiklimaattinen loppu? Sanokaas te, lukijani, jos olette asiasta jotain mieltä. Minusta ehkä kuitenkaan ei. Lakkohan suuntautuu pääasiassa kahteen kohteeseen: ensinnä turhanaikaista kuluttamista ja tarpeettomia heräteostoksia sekä toiseksi ylenmääräisen tavaran hamstraamista vastaan. Näistä jälkimmäistä matkatuomiset kyllä jossain määrin ovat, ensimmäistä eivät niinkään. Ja kuten jo Amsterdamin-reissusta ja sen aikaisista ostosmieliteoista kirjoittaessani pohdiskelin, tavoitteenani on lakon myötä tavoittaa mielentila, jossa ostan harvemmin ja harkitummin, erityisempiä ja merkityksekkäämpiä asioita – ja juuri sellaisia matkoilta tehdyt hankinnat yleensä ovat. Vähän Kutipapin tavoin matkatuomisilla on kyky herättää muistoja ja viedä mukanaan kaukaisiin maisemiin, eksoottisiin tuoksuihin ja tunnelmiin vaikkapa joka kerran kun pyyhin niistä pölyt. Ja se on muuten korvaamatonta se, ainakin jokaiselle jonka lempiharrastuksiin ei kyseinen kodinhoitotoimenpide muutoin kuulu.

Lakkorikkomusmielitekoja

Runsas viikko sitten Magnus Londen kirjoitti Hesarin Meno & Paluu -teemasivuilla (21.10.2011) kokemuksistaan Tallinnan-laivalla ja pohti, että ”matkustamisesta on tullut hysteeristä kuluttamista”. ”Olemme matkalla ja rahaa palaa”, kiteyttää Londen. Risteilyillä ilmiö kieltämättä saavuttaa lakipisteensä, laivathan on rakennettu saamaan ihmiset kuluttamaan – eihän siellä ole muuta tekemistä! Suurin osa ostoksista on tietysti suun kautta nautittavassa muodossa, mutta kyllä risteilyalusten myymälät pursuavat myös järkyttävää rihkamaa ja rompetta.

Kaupunkilomalla tietyssä seurassa tilanne voi kuitenkin olla oleellisesti eri. Siellä kuluttaminen tai ainakin kaupoissa kiertely (ja ei, jälkimmäinen ei välttämättä johda edelliseen!) voi olla myös nautinto ja oleellinen osa itse reissua. Olin taannoin viettämässä pidennettyä viikonloppua Amsterdamissa tyttöjen kanssa. Omina tuomisina oli tällä kertaa kilo juustoa ja herkullisia suklaakonvehteja – juuri sellaisia hankintoja, mitä en monesti raski kaupunkilomilla tehdä viimeisen päivän pihistelypuuskassa, ennakkoaikomuksista huolimatta. Tällä kertaa panostin syömiseen sekä ennen että jälkeen matkan, vähän kuin houkuttimeksi ja korvaukseksi tavaralakossa pysymiselle... Itse asiassa olen lakon aikana myös kotona käynyt normaalia huolettomammin ulkona syömässä, mikä kuuluu ehdottomasti lakon myönteisiin vaikutuksiin!

Heti alkuun myönnettäköön silti, että saatoin myös tehdä pari – tosin tulkinnanvarausta ja harmaalle alueelle jäävää – lakkorikkomusta. Ensinnäkin ostin itselleni sievän vanhanaikaisen kuvajoulukalenterin. Sehän ei tavallaan ole tavara, vaan jokavuotinen pakollinen kuluva kertakäyttöinen välttämättömyys. Eiks?! Olisin tietysti voinut oveluuttani ostaa suklaajoulukanterin, koska se olisi laskettu ruokien joukkoon, tai pyytää äidin ostamaan minulle kalenterin, mutta ehkä lakon rikkominen on sitten kuitenkin järkevämpää kuin tällaisten vippaskonstien käyttö.

Seuraavaksi tosin täytyy myöntää, että tein matkalla myös yhden niiiin ihanan ja omannäköiseni vaatelöydön, että jouduin turvautumaan joulupukki-korttiin. Matkatoverit tekeytyivät siis pikkutontuiksi ja hankkivat jotain pehmeää pukinpakettiin. Tosin koko kauppaan meno oli heidän ideansa, joten vetäydyn osittain vastuusta.

Oliko koko matkamme sitten ”hysteeristä kuluttamista”? Tiettyä ostoshysteriaa oli ehkä ilmassa sillä hetkellä, kun reissukaverini löysivät kumpainenkin itselleen Maailman Täydellisimmät Käsilaukut. Ja kieltämättä käytimme ison osan matka-ajasta periaatteessa ”shoppaillen”, ainakin jos sillä tarkoitetaan päämäärätöntä kaupungilla kiertelyä, kivojen kaupunginosien katsastamista, näyteikkunoiden ihailemista ja persoonallisissa putiikeissa pyörimistä muun kuljeskelun ohella. Shoppailukammosta kärsivien lukijoideni mielestä tämä voi olla täysin käsittämätön konsepti, mutta voi olla todella inspiroivaa kulkea kaupoissa ihastelemassa ja hypistelemässä huolella ja hyvällä maulla ideoituja ja valmistettuja tuotteita, olivatpa ne sitten herkkuja, koriste- tai käyttöesineitä, vaatteita tai asusteita. Yleensä olen liian pihi osteskelemaan juuri mitään pikkuputiikeista, mutta voin silti jaksaa käydä useassa – jotenkin ne ovat niin eri asia kuin kaupunkien keskeisten ostoskatujen identtiset pintamuotia tyrkyttävät ketjumyymälät.

Minusta on kannatettavaa ostaa parempaa, laadukkaampaa ja kalliimpaa, jos myös ostaa vähemmän, harkitummin ja suurempaan tarpeeseen, vastakohtana sille, että tekisi halpoja mutta hölmöjä herätehankintoja hetken mieliteosta ilman parempaa syytä kuin itsensä ”piristäminen”. Kannatettavammasta kuluttamisesta hyviä esimerkkejä olivat mielestäni molempien matkakumppaneiden ihanat, uniikit nahkalaukkulöydöt, joista vielä parin viikon jälkeen tulee hyvä mieli – siis minulle, eikä vain ostoksen tekijälle! – ja jotka todennäköisesti kuluvat käytössä vuosikausia.

Tällaisia hankintoja toivoisin itsekin tekeväni taas lakon jälkeen. Erityisesti haluaisin oppia siihen, että raskisin tehdä kalliimpia hankintoja silloin kun jotain todella tarvitsen, ja vastaavasti kokonaan pois siitä, että osteskelen jotain pientä ilman varsinaista syytä ja tarvista. Tahdon kyllä edelleen yrittää myös irtautua materian tuottamasta mielihyvästä, mutta en usko että se on kokonaan mahdollista. Uuden kirjan sivujen tai vaikkapa nahkakenkien tuntu ja tuoksu tuottavat mielihyvää kaikille aisteille, ja jos ne ovat hyviä ja laadukkaita, mielihyvä saattaa kantaa vuodesta toiseen.

Kun kerran tarvitsemme vaatteita, jalkineita, laukkuja ja niin edelleen, miksi sitten emme voisi hankkia niistä sellaisia versioita, jotka jotenkin kuvastavat omaa persoonaa ja henkilökohtaista tyyliä, ilman että se on auttamattoman pinnallista? Ja lopulta: miksi tavaroista ei saisi ja voisi olla onnellinen? Mitä pahaa siinä on?

Ei tietenkään mitään. Hetken aikaa minusta tuntui, että kyseenalaistan tällaisilla pohdinnoilla koko lakon mielen. Mutta sitten tajusin, että lakon aikana olen tavallaan kokenut suurempaa onnea omistamistani tavaroista kuin pitkään aikaan: on ollut ihanaa vaikkapa kaivaa kaapista vaatteita viikonloppurientoihin, kun on ollut hyvä ja julkilausuttu syy pukea päälle jokin vanha ikisuosikkivaate. Ja tämähän juuri oli eräs lakkoni tavoitteista: oppia arvostamaan sitä, mitä jo omistan, ja palata ennemmin vanhojen tavaroideni pariin niitä tarvitessani kuin hankkia uutta.

* * *

Facebookissa kiertää muuten mahtava kuvalinkki (tämä Käsittämätön Asia löytyy myös täältä:

Ystäväni kommentti kiteytti asian aika hyvin: ”Maiju hei, miten sä VOIT olla ostamatta asioita?” En ymmärrä, kun tällaistakin olisi tarjolla. ;D

Lahjoja lapsille

Toissa viikolla juhlittiin kummityttöni 1-vuotissynttäreitä. Mielessäni pyöri jo erinäisiä mahdollisia levy- tai leluhankintoja päivänsankarin pakettiin, mutta sinnikkäästi etsimällä löysin kuin löysinkin 1-vuotiaalle sopivan aineettoman lahjan: liput vauvateatteriin! Olin kuvitellut, että näin pienille olisi käytännössä mahdotonta löytää sopivia kulttuuririentoja, mutta onneksi olin väärässä.

Lähipiirin vähän varttuneemmat lapset ovat jo oppineet alistumaan siihen, että meiltä saa aina jouluna ja synttärinä lahjaksi ruskean kirjekuoren – eikä se valitettavasti sisällä rahaa. Sen sijaan lahja saattaa olla vaikkapa käynti elokuvissa, minigolfaamassa, museossa tai jossakin muussa samankaltaisessa riennossa.

Tehtäköön heti kättelyssä selväksi, että minusta lapsilla pitää kyllä olla ja heille saa lahjoittaa leluja, eikä niiden minusta tarvitse olla mitään itseaskarreltuja puulehmiä. Lapset vaan tuppaavat yleensä miltei hukkumaan siihen tavaraan, jonka joulupukki tai synttärivieraat heille tuovat, niin että yksittäisten tavaroiden merkitys kalpenee ja ne muuttuvat miltei yhdentekeviksi kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Edes ennen tavaralakkoani en kokenut erityisen tarpeelliseksi osallistua tämän tavaravuoren kasvattamiseen – paitsi jos kyseessä olivat toivotut tarve-esineet kuten kerhoreppu tai kumisaappaat – ja nyt tietysti vielä vähemmän. Muistan kyllä hyvin miten ihanaa oli pienenä saada kasa paketteja, joista paljastui jos jonkinmoista rompetta. Mutta toisaalta ikimuistoisimpien lahjojen joukossa ovat tiettyjen lelujen lisäksi myös liput Disney-jääshow'hun ja lupaus potkulaudasta (joka ei edes koskaan materialisoitunut, mutta muistan silti lupauksen herättämän riemun).

Näiden elämyslahjojen uhrit eivät koskaan ole valittaneet, pikemmin päinvastoin. Silti lahjan antajasta helposti tuntuu, että antaa muka jotenkin kovin vähän. Mikä lahja se muka on, joka ei ole fyysistä tavaraa – Lego Star Wars -palikoita vaikka, tai Playstation-peli, tai Zhu zhu pets -marsu... Vaikka tosiasiassa yhteisen tekemisen lahjoittaja antaa sitä kaikkein arvokkainta ja korvaamattominta: aikaa ja yhdessäoloa lapsen kanssa.

Yhteiset leffa-, museo- tms. retket ovat aina tuntuneet olevan lahjan saajille tärkeitä ja kivoja juttuja. Mitä ilmeisimmin vaikka leffaan meno on ihan eri asia (kummi)tädin ja sedän seurassa kuin vanhempien, vaikka sitä tehtäisiin toisinaan äidin ja isänkin kanssa. Yleensä lahjan saamisen ja sen käytännön toteuttamisen välillä ehtii kulua hetki aikaa, ja kuulemani mukaan saamapuolella olijat kyllä hyvin muistavat tulossa olevan menon ja kyselevät siitä malttamattomina.

Sinänsä on kyllä kamalaa, että perhepiirin lasten kanssa tulee oikein tarkoituksella ja erikseen suunnitellusti vietettyä aikaa lähinnä näiden joulu- ja synttärilahjojen merkeissä. Näemme kyllä paljon useammin, onneksi, mutta ei heidän kanssaan silti tule kovin usein lähdettyä retkille tekemään erilaisia juttuja ihan vain ex tempore. Se on sääli, mutta mahdollistaa toisaalta tällaisten aineettomien lahjojen antamisen – pitäähän niissä kuitenkin olla jotain erityistä, joka erottaa ne normaalista päiväjärjestyksestä.

Samaa politiikkaa pitäisi harrastaa enemmän aikuistenkin lahjansaajojen kanssa. Ravintolassa syömisiä, leffaan menoja, keilausta, työväenopiston kursseja... Kylmä fakta kuitenkin on, että jos kaikille perheenjäsenille ja lähimmille ystäville pitäisi kullekin keksiä ja antaa joku tällainen yhdessätekemislahja, se veisi tuhottomasti aikaa ja rahaa. Järkyttävää kyllä, tavara on halvempaa ja helpompaa! Ja kalenterissakin on vain rajallinen määrä aika-aukkoja joita jaella ja sovittaa yhteen. Niinpä päädyn yleensä vain ostamaan tai tekemään jonkin tavaran. Eikä kyse edes ole mistään ankeista hätävararatkaisuista, vaan saan suurta mielihyvää siitä, kun etsin ja löydän kullekin lahjasaajalle mieleisiä ja osuvia juttuja.

Ostoslakkoni sääntöjen mukaan on kiellettyä ostaa tavaroita itselle, mutta sen sijaan olisi periaatteessa luvallista hankkia tavaroita lahjaksi toisille. Toisaalta tavaralahjojen ostaminen kyllä sotii lakkoni henkeä vastaan, ja ajattelinkin haastaa itseni tänä syksynä keksimään mahdollisimman monta ruskeaa kirjekuorta eli aineetonta lahjaa pukinkonttiin, myös aikuisväelle. Luotan siihen, että yhdessä vietetty aika on lopulta kaikkein paras mahdollinen lahja, sellainen josta koituu kaikkein eniten iloa niin lahjan antajalle kuin saajalle. Tulilinjalla olijat, tiedätte kyllä keitä olette! Jättäkäähän siis kalentereihinne tilaa tammi-helmikuulle ;)

Hullut päivät

Stockmannin Hullut päivät ovat näköjään lähestymässä. Erehtymättömänä ennusmerkkinä ovat kaikkien muiden tavaratalojen ja kauppakeskusten vastineet (innovatiivisilta nimiltään muun muassa Sembalot, Shopbailut, Kampituspäivät...), joissa kuluttajat voivat sparrata itsensä kisakuntoon ennen varsinaista koitosta Stockan keltaisten haamujen katveessa.

Ajattelin itse ottaa syksyn alennusmyyntirumban oivana mahdollisuutena testata tavaralakkoni järkkymättömyyttä. En kylläkään aio koluta läpi kaikkia pääkaupunkiseudun kauppakeskuksia lähiviikonloppuina, mutta teen itsekuriharjoitteita etänä selaamalla tarkkaan läpi kaikki käsiini päätyvät alekatalogit. Joku voisi väittää että tällainen lähestymistapa on silkkaa huijausta. Kieltämättä heräteostosten todennäköisyys vähenee tällä tapaa radikaalisti, mutta toisaalta suurin osa aleista on kaikkein houkuttelevimmillaan juuri kiiltäviä kuvastojen selaillessa, kun karu todellisuus aletuotteiden laadusta ei ole vielä päässyt paljastumaan myymälän loisteputkien ankarassa valossa.

En tiedä onko kyse kaupunkilegendasta, mutta väitetään että Stockmann myy nykyään kaupaksi käymättömien laatutuotteiden sijaan Hulluille päiville varta vasten tilattua kakkoslaatua. Omat kokemukset tuntuisivat jossain määrin vahvistavan väitteen (paitsi etten osaa sanoa onko tilanne tosiasiassa aikojen saatossa muuttunut). Sitä paitsi tuotteissa on varmasti eroja, ja todelliset aleasiantuntijat osaavat epäilemättä erottaa jyvät akanoista myös Hulluilla päivillä. Valtaosaan kansasta kuitenkin mikä tahansa ”hullareiden” kuvastoon pantu tuote uppoaa kuin häkä. Onhan kyse instituutiosta, kahdesti vuodessa toistuvasta sosiaalisesti hyväksyttävästä tilaisuudesta seota ja tapella viereisen tädin kanssa vaaterievuista, pumpulipuikoista ja kirjolohifileestä, ja tästä kaikesta selvittyään palkita itsensä kantamalla kotiin laatikkokaupalla Brunbergin suukkoja.

Asiantuntijoiden ohella myöskään kaltaiseni pihistelijät eivät alekuvastojen tarjouksia purematta niele. Kuvastojen avulla on nimittäin helppoa tehdä hintavertailuja itseään kiinnostavista tuotteista eli internetin avulla selvittää, onko tarjous oikeasti hyvä vai ei. Hyvä esimerkki vuoden–parin takaa on sykemittari, jota Sokoksella kaupiteltiin 3+1-päivillä tarjoushintaan, joka oli kuitenkin kalliimpi kuin kyseisen härpäkkeen normaalihinta Prismassa. (En muuten ostanut mittaria kummastakaan vaan lenkkeilen edelleen omiin tuntemuksiin luottaen.) Tällaiset muka-alennukset ovat minusta vähintään yhtä ärsyttäviä kuin alennusmyynneissä halvalla myytävä huono tavara. Ilmiö on niin yleinen, etten juuri koskaan osta mitään vertailematta ensin yleisempää hintatasoa.

Vain harvoin tulen suosineeksi jotain kivana ja sympaattisena pitämääni liikettä ja ostaneeksi sieltä siitä huolimatta, että tuote on siellä kalliimpi kuin jossakin toisessa myymälässä tai netissä. Tarkoitan siis identtisiä tuotteita, en välttämättä (paitsi toisinaan myös) kahta samaan käyttötarkoitukseen tulevaa eri tavaraa, joista toinen on halvempi ja toinen kalliimpi. Olen kyllä viime vuosina yrittänyt kääntää ajatus- ja enenevissä määrin myös kulutusmallejani siihen suuntaan, että ostan ennemmin laadukasta kalliilla kuin huonoa halvalla, mutta silloin minun täytyy olla vakuuttunut siitä, että hintaa todella lisää laatu eikä merkki.

Vanhan sanonnan mukaan tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Seison sanonnan takana siinä mielessä, että yleensä hankin tarvitsemani asian tai esineen X sieltä mistä sen edullisimmin saan. Jos taas valinta täytyy tehdä tavaroiden Y ja Z välillä, ostan mielestäni hinta–laatu-suhteeltaan paremman hinnasta riippumatta.

En kuitenkaan ole aivan varma, onko suoraviivainen hintakilpailutus (siis hankinnan X tapauksessa) aina ihan reilua ja oikein. Suhtaudun nimittäin epäluulolla äärimmilleen vietyyn ja ylilyövään kilpailuttamiseen, jota nykymaailmassa niin usein harrastetaan. Julkisen sektorin rakennus- ym. hankkeissa on tietysti kyse aivan eri rahasummista kuin minun isoimmissakaan hankinnoissani, mutta onko periaate sittenkään pohjimmiltaan eri? Onko oikein omassa henkilökohtaisessa elämässään ja taloudenpidossaan pelata sellaisen pelin säännöillä, joita yhteiskunnassa yleisemmin toivoisi muutettavan tai vähintään hienosäädettävän?

Hyväksyn tarjouskilpailun perusperiaatteen ja sen, ettei hankintoja aina tehdä sokeasti vanhaan yhteistyökumppaniin ja hänen tarjoustensa edullisuuteen luottaen. Kuitenkin myös kilpailuttaminen voi olla sokeaa, ja tuntuu että päätöksissä painotetaan aivan liikaa huokeaa hintaa suhteessa hyvään laatuun. Valinta vaikuttaa yleensä kohdistuvan halvimpaan eikä parhaaseen tarjoukseen, mikä taas tuottaa useimmiten huonon ja hutiloidun lopputuloksen. Kilpailutus ajaa tavaran- tai palveluntoimittajat ahtaalle ja pakottaa heidät leikkaamaan kuluja jostain – voi vain arvata, että leikkuri kohdistuu esimerkiksi veronmaksuun tai työntekijöiden palkkoihin, jos hintaa ei voi korottaa eikä omaa voittomarginaalia kannata madaltaa.

Mutta miten tämä kaikki liittyy omiin, pienimuotoisempiin hintakilpailutuksiin? Koen, että myös omissa hankinnoissa pitäisi tarkemmin miettiä, mistä haluaa maksaa tai olla maksamatta, ja pohtia, mistä erityisen edullinen hinta johtuu. Jos esimerkiksi verkkokaupan hintatason huokeus selittyy sillä, ettei liikkeellä ole myymälää eikä siitä koituvia liiketila- ja työntekijäkustannuksia, kyseessä on mielestäni hyväksyttävä kilpailuetu jota voin itsekin hyvällä omatunnolla hyödyntää. Astetta kyseenalaisempaa on tilata tavara verkkokaupasta, joka toimii jossakin ALV-veroparatiisissa (esim. Jerseyn saarella). Kaiken kaikkiaan alan kallistua sille kannalle, että oikeasti eettisen kuluttajan pitäisi miettiä tavaran raaka-aineiden ja valmistusprosessin jne. ohella myös sitä, mitkä tekijät vaikuttavat tuotteen lopulliseen hintaan ja ovatko ne ”oikeudenmukaisia”.

Huhhuh, onneksi olen vielä kuukausikaupalla ostoslakossa enkä joudu miettimään moisia :D Mutta oli miten oli, haluaisin vielä loppukaneettina muokata edellä mainitsemaani sanontaa. Tähän tyyliin: tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa PAITSI jos maksamalla enemmän saa parempaa ja kestävämpää (ja ehkä myös ”reilumpaa”, mitä ikinä se sitten onkaan).

Matkakuulumisia

Tere ja ciao vaan, arvon lukijani!

Olen palannut onnellisesti kotiin parin viikon hektiseltä työ-/opinto-/lomamatkarupeamaltani, jonka ensimmäinen osa suuntautui Tarttoon, Viroon ja jälkimmäinen puolisko Italian San Geminiin ja Roomaan. Tartossa ja San Geminissä osallistuin summer schooleihin eli eräänlaisiin konferensseihin, jotka koostuvat varttuneempien tutkijoiden luennoista, jatko-opiskelijoiden esitelmistä ja vapaamuotoisesta keskustelusta, verkostoitumisesta ja yhdessäolosta. Tosin pääasiallisena, vaikkakin ulkopuolisilta salattuna tarkoituksena tuntuu olevan hyvin syöminen ja juominen. Koulun penkillä istumisen jälkeen oli vielä vuorossa pidennetty viikonloppu ikuisessa kaupungissa. Rooman-piipahduskin tuntui painottuvan koko lailla syömiseen ja juomiseen...

Tavaralakko ei oikein kummallakaan matkalla ehtinyt joutua toden teolla koetukselle. Suurin osa ajasta oli niin tiukasti aikataulutettua ja ohjelmoitua, että kaupoissa luuhaaminen oli sekä kaukana ajatuksista että käytännössä mahdotonta. Roomassa shoppailuun olisi tietysti tarjoutunut mahdollisuuksia, kun siellä täällä oli valtavan tyylikkäästi somistettuja vaateikkunoita täynnä sieviä vaatteita, mutta täytyy sanoa että sielläkin oli niin paljon muuta, kiinnostavampaa tekemistä ja näkemistä, ettei kaupoissa luuhaaminen houkutellut hetkeäkään.

Rehellisyyden vuoksi mainittakoon, että ostin pienelle kummitytölleni tuliaisiksi pari katselukirjaa, yhden Vatikaanista ja toisen normi-Italiasta – voitte uskoa että kirjat ovat sisällöltään vähän erilaisia. (Huom. lahjojen ostaminen muille on täysin lakon sääntöjen mukaista, ainakin toistaiseksi. Edelleen pohdin vakavasti, pitäisikö sääntöjä kiristää ja jos, niin odottaako taktisesti joulun yli vai pitäisikö tiukentaa peliä heti kättelyssä.)

Oli miten oli, itselleni en tietenkään edes katsellut mitään, vaikka kieltämättä harmitti hirveän paljon esimerkiksi se, etten saanut ostaa Colosseumin mallista tuhkakuppia. Oikeastaan juuri tämäntyylinen karsea turistirihkama vain helpottaa ostoslakkoa. Roina ja sen kaupustelijat ovat niin ärsyttäviä (tai no, ehkeivät vielä Italiassa, mutta menkääpä vain joskus Intiaan niin opitte, miten valtavia suoranaisia vihantunteita puiset sammakot ja rummut voivat ihmisessä herättää!), ettei niistä kerta toisensa perään kieltäydyttyään tee enää mieli ostaa yhtään mitään muutakaan.

Itsekieltäymys ei tavaralakosta huolimatta tietenkään millään tapaa kuulunut Rooman-visiitin ohjelmaan. Rahat, jotka kenties säästyivät vaateostoksien tekemättä jättämisestä, tulivat kyllä kulutetuiksi hyvällä ruoalla ja juomalla herkutteluun. Matkaseuralaiseni liikkui kyynärsauvoilla kinkaten, joten pysähtelimme ahkerasti istumaan ja levähtämään. Ihan joka kerralla pysähdykseen ei liittynyt ruokailua, mutta tarpeeksi usein sentään :) Jäätelö-, juusto-, pizza-, pasta- ja viinimahat täyttyivät niin tehokkaasti, että kotiintuomisiksi kertyi lisäpainoa ei matkalaukkuun vaan etureppuun... Saatiin vedettyä niin tyydyttävät herkkuruokaöverit, että viimeisenä päivänä esimerkiksi ajatus juuston ostamisesta kotiintuomisiksi tuntui täysin mahdottomalta. Ratkaisu, joka hiljalleen alkaa melkein harmittaa (muttei ihan vielä kuitenkaan)...

Ensimmäisten viikkojen kokemukset

Tavaralakkoa on nyt takana reilut pari viikkoa. Helpotuksekseni voin kertoa, että alku on sujunut vaikeuksitta. Suurempia houkutuksia ei ole tullut vastaan, kun en ole juuri luuhannut kaupoissa, vaan käynyt vain nopeasti tekemässä ruokahankintoja (melko vapauttavan tuntuista, muuten!). Olen silti pari kertaa ollut seurana pikaisilla vaateostoksilla ja kulkenut usein ostoskeskusten halki esim. matkalla töihin, kotiin tai ruokakauppaan, joten jos olisin täysin toivoton tapaus, repsahduksiin olisi jo tarjoutunut tilaisuuksia.

Sain itse asiassa vinkin, että jos lakkoilu tuntuu liian helpolta, täytyy varta vasten lähteä kiertelemään kauppoja ja altistaa itsensä ostoyllykkeille – siinähän oma järkkymättömyys vasta testattaisiin... Varsinkin kun kaupoista tuntuu eniten löytyvän kaikkea välttämätöntä ostettavaa aina silloin, kun ei aio eikä halua eikä ole varaa ostaa mitään. Mietin itsekin, että jos lakkoilu tuntuu kovin vaivattomalta, pitää viimeistään puolivälissä kiristää sääntöjä tai muulla tavoin lisätä vaikeusastetta. Eihän lakkoon muuten saa mitään itsensä kanssa kamppailemisen ja itsekieltäymyksen meininkiä! Paitsi että kyse voi sitten olla vain siitä, että tarpeettomasta ostelusta on oikeasti helppo kieltäytyä, jos vain vähän miettii ja kyseenalaistaa omaa kulutuskäyttäytymistään.

Lähellä lakosta lipeämistä olen kyllä ollut pari kertaa. Ensin olin vähällä ostaa kaupasta virkkuukoukun, jonka kokoista minulla ei vielä ole (tosin onneksi projektiin, jonka sittemmin hylkäsin), kunnes mieleeni juolahti että virkkuukoukkukin on tavara. Toinen kerta oli hivenen kinkkisempi. Minulla oli tarjous, jolla sai Espoo Cinéen kaksi elokuvalippua yhden hinnalla sekä festivaalien ohjelmakirjan. Meinasin ottaa mukaani lippujen lisäksi myös katalogin, mutta tajusin että a) en tarvitse sitä mihinkään b) se päätyisi vain paperinkeräykseen ja c) se sotii täysin tavaralakkoani vastaan, sillä kaupanpäällinen ei ole lahja. Erityisesti viimeinen kohta täytyy pitää vastaisuudessakin mielessä – there's no free lunch, ja sitä rataa. Olen myös ostanut divarista yhden kirjan, mutta se oli synttärilahja miehelleni, ja sellaisena sääntöjen mukaan hyväksyttävä. Omatuntoa alkoi silti kolkuttaa, ja tämän sääntökohdan muuttamista pitänee harkita – tai ainakin täytyy tarkkaan harkita ostolahjojen hankkimista, ostipa ne sitten divarista tai Stockalta. (Lahjoista muuten luvassa pohdintaa myöhemmin.)

Helpon alun jälkeen on kyllä kiinnostavaa nähdä, törmäänkö jatkossa suurempiin haasteisiin ostamattomuudelle. Onko tavaroiden ostamisen lopettaminen ja vanhojen tavaroiden karsiminen pelkästään vaivatonta ja vapauttavaa, vai tuleeko vastaan kriisejä ja luopumisen tuskaa?

Jos hyväksytään aiemmin esillä ollut ajatus, että omaisuus kahlitsee, niin ”vaarallisia”, koukuttavia tavaroita eivät niinkään ole lapsuuden lelut tai rakkailta saadut lahjat, joista aiemmin kirjoitin. Eivät tietysti myöskään kodinkoneet tai kasvottomat käyttöesineet. Jos pesukone hajoaa, suren vaivaa ja rahanmenoa, mutta itse pesukoneeseen minulla ei ole tunnesidettä. Itse asiassa sen ääni (meillä on siis puhuva pesukone!) ärsyttää: ”pesuohjelma on valmis, voit poistaa pyykit rummusta!” Toki kotiaan voi ryhtyä kilpavarustelemaan ja täyttää sen mitä moninaisimmilla vekottimilla: leipäkoneilla, kuivausrummuilla, ilmankostuttimilla, robotti-imureilla... Minun kukkarolleni kodinkoneet kävisivät kuitenkin liian kalliiksi, ja suurin osa niistä on myös niin isoja, ettei niille kerta kaikkiaan ole tilaa kodissani.

Niinpä tavaralakkoani uhkaavat pahemmin aivan muunlaiset asiat. Sellaiset, joita en vielä omista ja joilla ei näin ollen ole minulle muuta merkitystä ja sisältöä kuin potentiaalinen tuleva merkitys ja sisältö. On petollista, kun näkee kaupassa myynnissä jotain syystä tai toisesta houkuttelevaa ja tämän houkutuksen inspiroimana keksii ko. hyödykkeelle merkityksen, jota sillä ei pelkkänä materiana ole. Esimerkiksi: tämä vaate täydellistää vihdoin tyylini ja vaatekaappini, tässä olen vihdoin täysin minä. Tai: tämä esine viimeistelee kotini sisustuksen valmiiksi. Tai: tämän laukun kanssa matkustan maailman ääriin. Tai: tällä joogamatolla opettelen taaksetaivutuksen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Yhtäkkiä tunteekin jo pakottavaa tarvetta marssia kassalle kyseinen tavara kainalossa ja poistua kaupasta vähän onnellisempana, vähän täydellisempänä.

Mutta tosiasiassa koti ei muutu täydelliseksi, eikä oma vaatekaappi, eikä oma persoona... Todella Tärkeät Tavarat valikoituvat lopulta sattumanvaraisesti, eikä niitä voi valita ennalta kaupassa. Ainakaan niitä eivät osoita tavaratalojen katalogit tai kauppakeskuksen kuulutukset. Usein joku ostohetkellä olennaiselta tuntunut paljastuu myöhemmin merkityksettömäksi ja ylimääräiseksi. Juuri tässä kai piilee osasyy siihen, miksi tekee mieli ostaa aina uutta. Edelliset hankinnat eivät sittenkään tehneet elämästä täydellistä ja valmista, eivätkä ne kätkeneetkään syvempää sielua pintamateriaalinsa alle – mutta ehkäpä tämä seuraava ostos osoittautuu joksikin erityiseksi, siksi viimeiseksi puuttuvaksi palaseksi?! Näin ei tietenkään ikinä käy, vaan suurin osa ostetuista tavaroista jää tyhjäksi tunteesta ja niiden kaupassa kuiskima lupaus toteutumatta.

* * *

Olen syyskuun alkuun asti työmatkoilla, joten bloginpidossakin on todennäköisesti pieni tauko.

Jos iskee eroahdistus tavaralakosta, voi sillä välin tutustua internetin muihin vastaaviin hankkeisiin – en ole lakossani yksin enkä valitettavasti voi ottaa itselleni kunniaa koko ajatuksen keksimisestä. Tässä muutama (jo päättynyt tai edelleen käynnissä oleva) tavaralakon sukulainen:

The Compact

The 100 Thing Challenge

Simplicitas

Vuosi ilman shoppailua

Lempiasioista

Olen viettänyt viimeisen viikon yksin kotona lomaillen (koska mies on matkoilla), ja halusin tehdä sellaisia asioita joita en normaalisti (hänen kanssaan) ehdi tehdä tai tule tehneeksi. Niinpä panin pystyyn ompelimon ja suhauttelin viikonvaihteessa kasaan pari syyshametta. Ompelu- (ja neuloitus-, ja purku-, ja silitys-) työn taustamusiikiksi kaivoin levylaatikoista kaikenlaisia vanhoja aarteita, ja iltaisin silmät sirrissä ompelusten tihrustamisesta katsoin elokuvia jotka olen nähnyt sata kertaa. Sekä levyt että leffat olivat sellaisia, jotka osaa käytännössä jo ulkoa (vaikkei välttämättä edes muista osaavansa) – siis luokiteltavissa lempilevyiksi ja -leffoiksi.

Lempiasiathan syntyvät toistosta ja tuttuudesta. Suosikkijuttuja katsotaan / pidetään päällä / kuunnellaan / syödään kerta toisensa jälkeen, niin että ne painuvat selkäytimeen ja muuttuvat osaksi sitä, kuka on. Juuri siksi kai ystäväkirjoissa tai vastaavissa kysytään lempi-sitä-tai-tätä: lempiasiamme määrittävät vahvasti meitä ihmisinä. Suosikkeihin muodostuu kestävä, koko elämän mittainen suhde.

Kulutuskulttuuri puolestaan kannustaa kertakäyttöisyyteen. Jo olemassa oleva omaisuus vanhenee nopeasti ja tilalle tarvitaan uutta, tuoretta, raikasta katseltavaa / puettavaa / kuunneltavaa jne. Kertakäyttökulttuurissa ei kuitenkaan pääse muodostumaan pysyviä siteitä. Suosikkien syntyminen vaatii aikaa ja toistuvuutta, samojen vanhojen – tuttujen mutta aina yhtä ihanien ja rakkaiden – ärsykkeiden syöttämistä aina uudelleen ja uudelleen. Lempiasiat vaativat hidastamaan (kulutus-)vauhtia ja rauhoittumaan sen äärelle, mitä jo on.

Toivon, että ostoslakkoni saa minut useamminkin penkomaan levy- ja dvd-laatikoiden, kirjahyllyn ja vaatekaapin kätköjä. Monesti kun käy niin, että ostaa kirjan, lukee sen kerran, laittaa hyllyyn pölyttymään eikä tule tarttuneeksi siihen uudelleen. Hyviä levyjä kuuntelee yleensä useamman kerran, mutta levylautasella tuppaavat herkimmin pyörimään kaikkein tuoreimmat hankinnat, ja vanhemmat levyt jäävät laatikoihin ellei jostain syystä tule kimmoketta plärätä niitä läpi. Dvd:t ovat kaikkein erikoisin tapaus: ne päätyvät usein suoraan säilöön entisten jatkoksi, koska useimmiten tulee ostaneeksi elokuvia jotka on jo nähnyt ja joista on ensimmäisellä katselukerralla kovasti pitänyt. Kaikkia niistä ei kuitenkaan koskaan tule katsoneeksi uudestaan, teatterit ja TV kun syytävät ilmoille koko ajan uuttakin katsottavaa.

Viikonloppuna tunsin suurta mielihyvää, kun kaivoin esiin jo vähän unohduksiin jääneitä levyjä ja elokuvia. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin mielelläni kokenut samanlaista jälleennäkemisen ja -kokemisen iloa myös kirjahyllyn äärellä. Mielihyvän lisäksi sain hyvän muistutuksen siitä, että vanha elämys voi toisinaan olla parempi kuin uusi. Mutta miksi?

Niinpä niin, vanhoihin tuttuihin lempijuttuihin liittyy niitä paljonpuhuttuja muistoja. Lauantaina Bridget Jonesin seurassa olin kotisohvan ohella Lontoon Leicester Squarella kymmenen vuotta sitten. Muistan elävästi miten voimaannuttava koko leffailta oli: kuljin yksin, itsenäisenä, suuressa kaupungissa tuntemattomien ihmisten keskellä, ja olin juuri nähnyt elokuvan joka iski suoraan sinkkutytön sydänjuuriin (asiaan vihkiytymättömät, ei tarvitse edes yrittää ymmärtää Bridgetin näköjään murentumatonta viehätystä). Tai Lemonatorin Maison Rilax -albumia kuunnellessani aikamatkasin Tavastialle keikkaa kuuntelemaan. Kyseessä on levy, joka tärähti aikanaan tajuntaan valtavalla voimalla ja mielettömällä tunnelatauksella. Sen kaihoisuus vastasi tuolloin täysin omaa sielunmaisemaa, ja edelleen monet Lemonatorin biisit kuuluisivat itseoikeutetusti oman elämäni soundtrackille.

Juuri muistojen ja nykykokemuksen samanaikaisuus muovaa siteen lempiasioihimme niin vankaksi. Toiston myötä muodostuu muistokerrostumia: tämänhetkinen kuuntelu- tai katselu- (tms.) elämys sulautuu lukemattomiin edeltäviin kertoihin, ja muistot sekä uudet toistot kerrostuvat tiiviiksi sedimenteiksi. Samalla side kokemuksen tuottavaan asiaan vahvistuu, lujittuu ja sementoituu.

* * *

Entäpä ompeluprojektini? En ole vuosiin ommellut itselleni vaatteita tai ylipäätään mitään ihmeellisempää, mutta kunnollisen ompelukoneen ja kelvollisten ohjeiden avulla puuha oli oikein hauskaa ja lopputuloksetkin peräti käyttökelpoisia, vai? Kraatari itse on ainakin oikein tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt.

Saa nähdä, pääsevätkö nämä lempivaatteideni arvovaltaiseen joukkoon... Toivottavasti ainakin tulen käyttäneeksi, tavallisen farkku- ja hupparilinjan sijaan. Suosikkivaatteiden suhteen on nimittäin vähän kieroutunut tilanne: niitä ei aina raski käyttää kovinkaan usein, koska pelkää että ne kuluvat, likaantuvat tai kärsivät jollain muulla tavoin käytöstä. Hölmö juttu, koska vaatteet kai lähtökohtaisesti ostetaan käytettäviksi eikä kaapissa säilytettäviksi? Vaan ovatko sellaiset kaapissa suojeltavat ihanuudet lopulta varsinaisia lempivaatteita ollenkaan?

Tavaroiden merkityksestä

Matkustamisessa on vapauttavaa (muun muassa) se, että mukana on vain rajallinen määrä tavaraa – tavarahan tunnetusti kahlitsee. Matkalla ollessa kaikki tarpeellinen omaisuus on pakattavissa rinkkaan ja nostettavissa selkään, ja se kulkee omistajansa mukana minne ikinä hän päättää kulkunsa suunnata. Lisää omaisuutta voi tosin helposti tarttua mukaan, mutta sekin vain oman (kirjaimellisesti!) kantokyvyn rajoissa. Lisäksi esimerkiksi Aasiassa matkatessaan saa perspektiiviä omaan kotona odottavaan tavaranpaljouteensa, kun näkee miten vähällä omaisuudella ihminen voi tulla toimeen.

Kotiinpaluun jälkeen tottuu taas nopeasti taloon täynnä tavaroita, ja minimaalisen matkavarustuksen jälkeen on tuntuu ylelliseltä saada valita, mitä pukee päälleen, miltä astialta syö ruokansa ja mihin peliin tai kirjaan tarttuu ajankulukseen. Matkojen innoittamana olen kuitenkin toisinaan leikitellyt ajatuksella, että luopuisin kaikesta omaisuudestani. Pystyisinkö todella antamaan kaiken pois ja miltä se mahtaisi tuntua?

Haluan uskoa että pystyisin periaatteessa luopumaan tavaroistani – että minua ei viime kädessä pidä paikoillaan kasa materiaa. Toisaalta taas on niin paljon tärkeää tavaraa: vaatteita joissa ”näytän minulta”, kirjoja joiden mukana olen matkannut kauas ajassa ja paikassa, tajunnanräjäyttäviä ja suuria tunteita nostattavia levyjä... Mistään näistä en käytännössä sittenkään haluaisi joutua eroon.

Jokin aika sitten olin vähällä hukata kihlasormukseni. Sillä aikaa kun se oli kadoksissa, minussa taisteli kaksi puolta. Toinen järkeili, että kyseessä oli vain pala kylmää, merkityksetöntä metallia, mutta toinen murehti, että olin menettänyt jotain korvaamatonta. Sama pätee oikeastaan kaikkeen tavaraan: olennaista ei tietenkään ole se muovi, metalli, puu, kangas jne. josta tavarat koostuvat, vaan muistot, merkitykset ja tunteet, joita näille pinnoille kiinnitämme. Esimerkiksi kihlasormus vie kesäyöhön Oulussa vuosia sitten, eräs maljakko mummulan vintille, tietty levy junaan Intiassa ja moni kirja huoneeseeni lapsuudenkodissa.

Tällaisista tavaroista minun olisi vaikea luopua. Toisaalta luopuminen voi olla vaikeaa, vaikkei itse tavara olisikaan rakas – riittää että antaja on. Olen yrittänyt jo ennen tavaralakkoon ryhtymistä vähitellen karsia kotoani turhaa ja ylimääräistä tavaraa (en usko omistavani keskimääräistä enempää, mutta tavaraa on kyllä paljon, ja toisinaan se ahdistaa). Viime kierroksella poistettavien joukkoon päätyi lasinen kilpikonna, jonka sain mieheltäni joululahjaksi kun olimme juuri alkaneet seurustella. En ole koskaan pitänyt erityisemmin itse kilpikonnasta, mutta tuntuu silti pahalta antaa pois esine jonka sain vastarakastuneena silloiselta upouudelta poikaystävältäni. Ihan kuin heittäisin kilpikonnan mukana pois palan yhteisen taipaleemme alkuhetkistä.

Jos minun olisi pakko valita yksi ainoa tavara jonka haluaisin omaisuuteni joukosta pitää, ensimmäisenä mieleeni tulee Kutipapi. Se on apinan oloinen muovilelu, jonka sain pienenä tuliaiseksi isän työmatkalta. Vasta taannoin tajusin,että Kutipapi on itse asiassa pikku Muksis kirjasta Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Se on täydellisen hyödytön esineenä ja tietysti jo vähän nuhjuinen – miksi sitten juuri se? Kutipapi on niin tärkeä, koska se edustaa sitä vaihetta elämässäni, kun maailma koostui puhtaasti ilosta, valosta, turvasta ja rakkaudesta.

Jos Kutipapille kävisi jotain – talo vaikka palaisi perustuksia myöten – menettäisinkö sen mukana tämän turvallisuuden ja onnen tunteen vuosien takaa? En tietenkään: onnentäyteinen muistikuva on pääni sisällä, ei Kutipapin kuluneessa muovissa. Olisin varmasti murheen murtama, jos menettäisin lelun, mutta tunnetta ja muistoa en menettäisi, vaan enintään tunnetilan herättäjän tai muistosta muistuttajan.

Suosittelen samaa ajatuskoetta muillekin: mieti, mikä on rakkain esineesi ja miksi. Mitä menettäisit, jos joutuisit siitä eroon? Minä aion pitää kiinni muovisesta Muksis/Kutipapistani, mutta on vapauttavaa ajatella ja ymmärtää, etten lopulta välitä syvästi muovinpalasta vaan siitä, mitä se symboloi ja mitä tuntemuksia se herättää. Tunteet ovat kuitenkin tallessa pääni ja sydämeni sisällä, eivätkä ole muovilelun vankeja. Vankina olen minä itse niin kauan kuin kuvittelen, että lapsuusmuistosta kumpuava turvallisuuden tunne olisi riippuvainen tavaroista ja niiden omistamisesta.

Itse tehtyä

Toissapäivänä perjantaina oli viimeinen palkkapäivä kuukausiin, jolloin sain vielä shoppailla luvan kanssa. Saldona oli yksi kirja, farkkuhame ja kangasta pariin tulevaan ompeluprojektiin (raportoin myöhemmin mitä niistä tulee, jos mitään).

Lakon säännöissähän mainitsin, että vaatekaappia saa lakon aikana täydentää itsetehdyillä vaatteilla. En ole pitkään aikaan ommellut mitään isompaa, mutta jo ennen ostolakkoajatuksen kirkastumista olin päättänyt kokeilla tehdä pari hametta syksyksi. Viime vuosina on tullut ommeltua lähinnä hedelmäpusseja, verhokankaita ja lyhennyksiä housuihin, joten saa nähdä tuleeko hameista muuta kuin itkua ja hampaiden kiristystä. Sormet kuitenkin syyhyävät jo - aina syyspuolella vuotta iskee kova hinku tehdä käsitöitä, ja ensi alkuun aion yrittää tyydyttää himoa ompelemalla. Ilmojen kylmetessä kuvaan astunevat neulakintaat, kaulaliinat, pipot ynnä muut vastaavat.

Suurin osa jokasyksyisessä käsityövimmassa tekemistäni tuotoksista on päätynyt käyttöön, eli niistä on ollut tekemisen ilon lisäksi myös hyötyä. Toisaalta omatekoisiin vaatteisiin ja tavaroihin sisältyy aina hutiin menemisen riski: niistä tuleekin vähän nukkavieruja ja liian kotikutoisia. Itse tehdyllä on kuitenkin itseisarvoa, eikä sitä raski heittää pois tai kierrättää yhtä surutta kuin ostotavaraa. Niinpä se päätyy helposti vaatehuoneen täytteeksi ja osaltaan vain lisää turhan tavaran määrää. Voin vain kuvitella millaisia hankaluuksia aiheutuu pienten lasten vanhemmille, jotka saavat silmäteriensä hellyyttäviä mutta käyttökelvottomia kätten tuotteita joka joulu, syntymäpäivä ja isän-/äitienpäivä. Säilytystilasta olisi huutava pula, millään ei kehtaisi käyttää, muttei myöskään hentoisi heittää pois... :D

Vaikka omatekoisilla vaatteilla tai esineillä on tässä nykyisessä valmistuotteiden tavarataivaassamme automaattisesti tunnearvoa niihin käytetyn ajan ja ajatuksen takia, omin käsin voi valmistaa myös tarpeetonta ja ylimääräistä roinaa. Kävin puolisentoista vuotta sitten kurssin, jolla opeteltiin tekemään koruja lasihelmistä ym. helyistä. Kurssin jälkeen kävin henkistä kamppailua siitä, ostaisinko itselleni koruntekoon tarvittavat perusvälineet. Mitä järkeä olisi hankkia työkaluja, joiden avulla valmistetaan jotain niin turhaa? Mutta jos itsetehdyt korut ovat sieviä ja mieluisia ja jos niistä tulee hyvä mieli, ovatko ne turhia? Mitä vikaa on kauniiden vaikkakin tarpeettomien tavaroiden tekemisessä ja omistamisessa? Päädyin lopulta ostamaan tärkeimmät koruntekovälineet, ja olen käyttänyt niitä muutaman kerran. Pääosan ajasta ne seisovat tyhjän panttina, mutta toisaalta myöskään oma korulippaani sen paremmin kuin perheenjäsenteni tai ystävieni vastaavat eivät ole tulvillaan valmistamaani rihkamaa. Siis loppu hyvin, kaikki hyvin?

Käsitöiden tekeminen on ihanaa ja palkitsevaa puuhaa, joka parhaimmillaan synnyttää kestäviä ja ainutlaatuisia lopputuloksia. Tällaisia ovat vaikkapa isoisäni tekemä keinuhevonen tai anoppini pojalleen neuloma the Prodigy -villapaita. Toisinaan taas tuntuu, että itse tekemällä syntyy pelkkää pölyä keräävää roskaa: rumia ovikransseja, huonosti istuvia hameita, muotopuolia villasukkia... Parhaat ja pitkäikäisimmät itse tehdyt asiat ovat yleensä lähtöisin taitavista ja kokeneista käsistä, mutta taitojen karttuminen taas edellyttää pieleen menneitä harjoituskappaleita, eli juuri näitä pölynkerääjiä. Tavaralakkoni aikana pyrin siihen, että jos/kun teen käsitöitä tms. väkerryksiä, pyrin harkitsemaan huolella, kenelle ja mihin käyttöön mikäkin tuotos on tulossa, ja käyttämään valmistamiseen niin paljon aikaa ja vaivaa, ettei maanantaikappaleita pääsisi syntymään oman tai lähipiirini kaappien täytteeksi.

Lisäksi lupaan ennen uusien tarveaineiden ostamista kaupasta penkoa kodin nurkkiin kertyneet lanka-, kangas- ym. varannot ja harkita, josko ne olisivat hyödynnettävissä. Liian usein kankaiden ja lankakerien rippeet päätyvät jämäeriksi, joista voisi muka joskus vielä tehdä jotain muttei kuitenkaan koskaan tee. Ja vaikka lankaa, kangasta tms. jäisi kerralla yli vain vähän, vuosien saatossa nämä ylijäämävarannot ennättävät kasvaa yllättävän suuriksi. Suositeltavaa on mielestäni myös kierrätysmateriaalien käyttö. Viime jouluksi kokeilin tehdä verkkokasseja sipuleille tai hedelmille vanhoista VHS-nauhoista, mutta hylkäsin hankkeen kun lopputulos oli pahimman luokan sekundaa, ja sitä paitsi nauhan natina virkatessa oli todella piinaavaa... Onneksi kierrätysmateriaaleiksi voi lukea myös esimerkiksi vanhat verhokankaat ynnä muut videonauhaa työstöystävällisemmät aineet.

Suhtaudun muuten vähän ristiriitaisesti yrityksiin, jotka myyvät kierrätysmateriaaleista valmistettuja tuotteita. Arvostan kyllä toiminta-ajatusta, että roskasta tehdään käyttötavaraa, ja ymmärrän, että materiaalien muokkaaminen käsityönä on kallista. Minun on silti vaikea ymmärtää, miksi käytöstä poistettu Suomen armeijan kaasunaamarilaukku maksaa Globe Hope -painatuksella 41 euroa mutta pelkän alkuperäisen tornilogon kanssa Varustelekasta ostettuna kolmisen euroa. Vielä vähemmän perustan siitä, että usein roskasta tehdään uutta roskaa: avaimenperiä, heijastimia, rintakoruja ynnä muuta vekkulia ja hyvännäköistä mutta yhtä kaikki turhaketta, jota myydään pikkupuodeissa ja myyjäisissä kovaan hintaan. Samalla esitetään sekä myyjän/valmistajan että ostajan tekevän todellisen ekoteon ja lykkäävän maailman hukkumista roskaan, vaikka tosiasiassa rojun määrä pysyy samana: roskan joutumista kaatopaikalle vain lykätään siksi aikaa, kun se lojuu ostajan kotona. Kuviossa ahdistavinta on juuri se, että leikitään, että kuluttaminen voisi olla ekologista. Kuluttaessaan voi kyllä tehdä ekologisesti enemmän tai vähemmän kestäviä ratkaisuja, mutta pelkään, että näitä kierrätystuotteita käytetään usein pelkkänä tekosyynä saada ostaa uutta tavaraa – siis ostamisen viherpesuna.

Olisiko sitten hyödynnettävissä olevien materiaalien kärrääminen kaatopaikalle parempi ratkaisu? No ei tietenkään. Eikö muka ole parempi, että roskavuoria pienennetään vaikka sitten lisää turhaa tavaraa valmistamalla? Onpa kai. Ja eikö muka käsityön tekijän pidä saada työstään kunnon korvaus? Pitää toki. Mutta minä henkilökohtaisesti haluaisin saada tietokoneen näppäimistä valmistetun avaimenperän kaverini omine käsineen askartelemana tai kaasunaamarilaukun kummilapseni kämmenenjäljillä koristeltuna. Olisivathan ne silloin itsetehtyjä: rakkaudella, ajalla ja ajatuksella valmistettuja!

Säännöt

Tarvitsen tavaralakolleni säännöt. Ihan samaan tapaan kuin vaikka suklaalakossa oleva joutuu pohtimaan, koskeeko kielto vain suklaamakeisia vai saako esimerkiksi suklaakakkua syödä tai kaakaota juoda. Tai esimerkiksi Prykmestarin suklaalla maustettua pääsiäisolutta tai Young'sin Double Chocolate Stoutia. Ennen kuin jano yltyy sietämättömäksi, palataan itse asiaan.

SÄÄNNÖT:

1. En osta itselleni mitään uutta tavaraa aikavälillä 1.8.2011-31.3.2012. Pannassa ovat siis esimerkiksi vaatteet, kirjat, levyt, pelit ynnä muu mahdollinen roina.

2. Elämykset, harrastukset, erilaiset aineettomat hankinnat ovat sallittuja: kurssit, sarjakortit harrastuksiin tai elokuviin, museoiden pääsyliput, keikka- tai leffaliput, ravintolakäynnit (muttei sitten mitään happy mealeja), jne.

Tarkennuksia:

3. Ruokaa, juomaa, saippuaa, WC-paperia, pyykinpesuainetta jne. päivittäistavaraa saa ostaa. Loppuun kulutetut kosmetiikkatuotteet (naamarasva, ripsiväri) saa korvata uudella.
4. CD-levyä ei saa ostaa, mutta musiikkia saa ladata sähköisessä muodossa. Elokuvia saa vuokrata, myös DVD:llä.

5. Uutta ei saa ostaa, mutta itse saa tehdä. Taidanpa siis kirjoittaa menestysromaanin! Tai ehkä kuitenkin ompelen ensin vaikka hameen. Kankaita ja lankoja saa ostaa käsitöitä varten uutena (tosin Kierrätyskeskuksen yms. vastaavien kangasvalikoimiin olisi suotavaa tutustua ensin).

6. Alusvaatteiden ja sukkien hankkiminen on sallittua, jos vanhat menevät rikki eikä kaapissa ole ehjiä tilalle.

7. Rikki menneet käyttöesineet tai työvälineet (esim. vispilä, pesukone, lenkkarit, sadetakki, kännykkä), joita ei pysty korjaamaan, saa korvata uudella, paitsi jos niitä on jo ennestään useita. Suositeltavaa olisi tosin selvittää mahdollisuus ostaa tilalle käytetty ja kierrätetty tavara. Erittäin kannatettavaa on myös tavaroiden lainaaminen, jolleivät ne ole jokapäiväisessä kulutuksessa.

8. Muilta saa ottaa vastaan lahjoja, vaikka ne olisivat uutta, käyttämätöntä tavaraa. Tätä sääntöä ei kuitenkaan saa käyttää keinona kiertää ostamattomuusperiaatetta.

9. Poikkeamat näistä periaatteista tulee tehdä, Compactia siteeratakseni, omaa sydäntä kuunnellen. Lupaan myös tunnustaa mahdolliset hairahdukset julkisesti blogissa.

Poikkeuksia (koska vasta ne vahvistavat säännön):

10. Tarvittaessa aion ostaa väitöskirjaprojektin edellyttämää kirjallisuutta, mutta kirjojen on tällöin oltava todella tärkeitä työn etenemiselle. Tällaiset hankinnat teen ensisijaisesti divareista.

11. Aion luistaa lakosta marraskuun lopussa Intian-matkalla ja ostaa muutaman (max. 5) uuden Bollywood-elokuvan DVD:llä. Joo, Hakaniemestä saa vuokrata. Ostan silti.

12. Jos välttämättä tarvitsen jonkun vaatteen, jota minulla ei ennestään ole ja jota en osaa itse tehdä, sellaisen saa ostaa käytettynä tai teettää (siis jos esim. saan kutsun Linnan juhliin ;).

Sääntöihin tulee matkan varrella mitä todennäköisimmin muokkauksia, lisäyksiä ja lisätarkennuksia joko omien kokemusteni tai saamieni kysymysten ja kommenttien myötä. Näillä pannaan kuitenkin projekti käyntiin!

Ennalta käsin oletan, että suurimmiksi haasteiksi muodostuvat:

• Kirjat. Siis kuukausikaupalla ostamatta yhtään uutta kirjaa?! Uutuuksia saa jonottaa kirjastossa iän kaiken, eikä Ellunkaan hylly ole täysin kattava. Paitsi hmmm... Montakohan lukematonta kirjaa joko kaupungin tai Ellun kirjastossa vielä odottaa? Entäpä omassa kirjahyllyssä? Tai muiden kavereiden?
• Vaatteet. Eniten ahdistusta omassa kulutusjuhlassani herättää kummallinen tarve ostaa silloin tällöin joku uusi vaate. Kaappi kun olisi jo ennestään pullollaan kivoja vaatteita joista kuitenkin käytän säännöllisesti vain murto-osaa. Toivon, että osoittaudun surkeaksi ompelijaksi enkä itse tehtyjen vaatteiden avulla saa kokonaan kierrettyä lakkoa uusien vaatteiden hankkimisesta. Jos hanke herättää sisälläni uinuvan räätälimestarin, harkitsen ja tarvittaessa muokkaan sääntöä nro 5.
• Matka”muistot”. Lähikuukausien aikana olen matkustamassa Roomaan, Amsterdamiin ja Intiaan sekä työmatkalle Tartoon ja mahdollisesti Lontooseen. En osta matkoilta sormustimia, tuhkakuppeja tai shottilaseja, mutta yleensä reissusta tarttuu silti mukaan jotain pientä. Tai Intiasta jotain vähän isompaa, tai enemmän... Syksyn reissulla törmään satavarmasti joka paikassa pikkupuoteihin, jotka ovat täynnä paikallisten naisten käsityönä tekemiä huiveja, laukkuja, koruja ja muita ihanuuksia, joita ostamalla voi samalla tukea yhteisön toimeentuloa ja hyvinvointia. Kaikki voittavat, paitsi tavaralakkoilija. Onneksi suurin osa kaupustelusta Intiassa on niin raivostuttavaa, että sitä haluaa kaikin keinoin vältellä, ja tähän tavaralakko tarjoaa oivan lisäsyyn. Vaikka olen kyllä aina halunnut kurnuttavan puusammakon, rummut, oudon kankaankirjontahärpäkkeen ja mitä näitä nyt on. NOT.

Barrikadeille! Tavaralakko alkaa.

Olen päättänyt olla maanantaista 1.8.2011 alkaen ostamatta itselleni mitään uutta tavaraa kahdeksaan kuukauteen eli 31.3.2012 asti.

Hankkeen taustalla on oma väliin yltyvä, väliin laantuva ahdistukseni omistamastani tavaramäärästä. Ajatus alkoi orastaa luettuani 2011 kesällä Riikka Venäläisen kirjoituksen (Helsingin Sanomat 21.6.2011), jossa hän kertoi olleensa vuoden hankkimatta itselleen yhtikäs mitään ja valvoneensa tiukasti myös muiden hankkimien fyysisten esineiden tuomista kotiinsa. Pään perukoilla itänyt idea sai sysäyksen kohti käytännön toteutusta Anu Silfverbergin ”esseehköstä” Rikas vai köyhä (tekstikokoelmassa Luonto pakastimessa, Teos 2011), jossa hän kuvasi puolivuotista pakon sanelemaa ostoslakkoa ja uuden elämäntavan herättämää iloa. Lopullisena sinettinä toimi sanfranciscolainen Compact-liike, joka pyrkii yksinkertaistamaan elämää ja vähentämään kulutusta. Sen blogista sain suuntaviivoja säännöille, joita tavaralakossani väistämättä tarvitsen.

En näet aio vaipua askeesiin, pelastaa maailmaa tai tehdä muutakaan sankarillista. Haluan ainoastaan olla yhden talven yli ostamatta itselleni uutta tavaraa entisten jatkoksi. Tarkoituksenani on sulatella vuosien saatossa kertynyttä tavaraähkyä ja tavoitteenani on oppia arvostamaan – ja käyttämään – sitä mitä minulla jo on jatkuvan uuden haalimisen sijaan. Kotini on täynnä kirjoja, vaatteita, pelejä, levyjä ynnä muuta roinaa, josta suurinta osaa käytän vain harvoin tai en koskaan. Silti varsinkin palkkapäivinä herää vastustamaton tarve ostaa jotain uutta. Mistä tämä tarve saada aina lisää oikein kumpuaa? Voiko sitä vastaan taistella ja opetella ostamaan vain tarpeen, ei mieliteon perusteella? Onko tavaranostolakko kamalaa kärvistelyä, ovelaa kikkailua kiertoteiden keksimiseksi, vai kenties vapauttava ja voimauttava kokemus?

Eräs tarkentava huomautus on tehtävä: en aio lopettaa kuluttamista vaan vähentää (ainakin väli-, mutta toivottavasti myös pitempiaikaisesti) tavaroiden ostamista. En siis pääse kehuskelemaan itsekieltäymyksellä, sillä en joudu luopumaan monestakaan asiasta, jotka olisivat minulle oikeasti tärkeitä: harrastuksista, satunnaisista leffa- ja ravintolakäynneistä jne. Projektini ei myöskään ole pääasiassa ympäristön- tai ilmastonsuojelullinen teko. Se ei ehkä ole erityisen epäekohenkinen, mutta jos haluaisin ryhtyä yhden naisen maailmanparannusmissioon, vähentäisin radikaalisti kaikkea kulutustani ja muuttaisin korpeen sähköttömään omavaraistalouteen (tai jotain).

En usko, että immateriaalinen kulutus olisi aina ja väistämättä sen ympäristöystävällisempää tai muullakaan tavoin suotavampaa kuin tavaran hamstraaminen. Miksi ”itsensä palkitseminen” palkkapäivänä drinkillä olisi olennaisesti parempi valinta kuin uuden vaatteen ostaminen? Tai elokuvissa käynti Tennispalatsissa pienempi paha kuin kirjan ostaminen? Taannoin uutisoitiin, että juuri tämänkaltaisten palveluiden kulutus tekee kaupunkilaisesta elämänmuodosta saastuttavaa. Puhumattakaan ehkä suurimmasta intohimostani, matkustamisesta, josta en myöskään joudu tavaralakkoperiaatteitani noudattamalla luopumaan.

En siis voi – valitettavasti – sanoa ryhtyväni tavaralakkoon ekologisista syistä. Kyseessä on oma henkilökohtainen projektini, jossa kamppailen omia tuhlaamistarpeitani ja ympäristön ostokiihokkeita vastaan. Toivon mukaan opin seuraavien kuukausien aikana jotain itsestäni ja siitä tavarataivaasta, jossa elän. Jos olet kiinnostunut kuulemaan siitä, miten hanke etenee ja millaisia ilon, epätoivon tai kukaties mitäänsanomattomuuden tunteita sen aikana koen, olet tervetullut seuraamaan Tavaralakko-blogiani!